Paratiisi

Nousu kymmenen taivaan läpi valoon, jossa matka päättyy.

Danten Paratiisi vieritettävänä matkana Eino Leinon suomennoksen mukaan, Kuusta Empyreumiin.

Paratiisi

Nousu kymmenen taivaan läpi valoon, jossa matka päättyy.

Kuu, Merkurius ja Venus

Laulut 1–9

Nousu

Laulut 1–2

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

Hän, kaiken alkuliike, kunniallaan
maailmat täyttää, sitä sädehtien
eriävästi eri osain mukaan.

Ensimmäinen laulu, suom. Eino Leino

Matka tapahtuu vuonna 1300. Kiirastulen vuoren huipulla, maallisessa paratiisissa, Danten oppaana on nyt Beatrice, joka kuoli kymmenen vuotta aiemmin. Hän kääntyy vasemmalle ja katsoo suoraan aurinkoon, niin kuin ei kotkakaan ole katsonut. Dante katsoo häntä ja muuttuu sisältä niin kuin kalastaja Glaukos, josta tuli merenjumala, kun hän maistoi ihmeyrttiä. Alkutekstissä muutoksella on oma verbi trasumanar, ihmisen rajojen ylittäminen, jota Dante ei käytä missään muualla. Leino kääntää sen sanalla yli-ihmisyys.

Valo kasvaa yhtäkkiä, kuin taivaalle olisi noussut toinen aurinko. Beatrice kertoo, etteivät he ole enää maan päällä, vaan nousevat nopeammin kuin salama. Nouseeko Dante ruumiineen vai pelkkänä sieluna, sen hän jättää Jumalan tietoon: ”Sa tiedät sen, mi valollas mun nostit.”

Toisen laulun alussa Dante varoittaa lukijoita, jotka seuraavat hänen laivaansa pienessä veneessä: ”takaisin kääntykää, oi, rannoillenne”, sillä hänen vesillään ei ole kulkenut kukaan. Beatrice katsoo ylös ja Dante häneen, ja nuolen lennossa Kuu ottaa heidät sisäänsä kuin vesi valonsäteen, ”silti särkymättä”.

Ensimmäinen asia, jonka Beatrice Kuussa opettaa, kumoaa Danten oman aiemman selityksen Kuun tummille täplille: ne eivät johdu Kuun aineen tiheydestä ja ohuudesta vaan taivaiden voimista. Voima tulee taivaiden liikuttajilta, enkeleiltä, ”kuin rautiolta vasaran on varmuus”. Jokaista taivasta liikuttaa yksi yhdeksästä enkelikuorosta, ja se on taivaan tietorivillä Liikuttajana. Ensimmäisen säkeen ”kaiken alkuliike” on Jumala: liikkumattomasta Empyreumista, Jumalan istuimesta, liikevoima jakautuu asteittain alempiin taivaisiin.

Lähteet eroavat: Leinon mukaan ajan ja paikan havaitsemismuodot lakkaavat jo kristallitaivaassa. Toynbeen mukaan kristallitaivaasta aika alkaa, ja vasta Empyreumissa ei ole aikaa eikä paikkaa.

Lähteet eroavat: Toynbeen mukaan Dante sai Convivion täpläselityksen epäilemättä Averroesilta. Treccanin mukaan selitys ei ollut Danten oma, ja sen alkuperää on etsitty ennen kaikkea Albert Suurelta.

Mikä Paratiisi on?

Danten Paratiisi on rakennettu Ptolemaioksen maailmankuvan mukaan. Liikkumatonta Maata kiertää yhdeksän sisäkkäistä taivasta: seitsemän planeetan taivasta, kiintotähtien taivas ja kristallitaivas eli Primum mobile, ja mitä kauempana taivas on, sitä nopeammin se kiertää. Kristityt lisäsivät kymmenennen, Empyreumin, taivaallisen Paratiisin paikan. Conviviossa Dante rinnasti taivaat tieteisiin: seitsemän alinta vastaavat seitsemää vapaata taidetta.

Empyreum on kaikkien taivaiden ulkopuolella. Se on aineeton ja liikkumaton, ja Toynbeen mukaan siellä ei ole aikaa eikä paikkaa, vain valoa. Cangrandelle osoitetussa kirjeessä nimi selitetään taivaaksi, joka palaa pyhästä rakkaudesta eikä aineellisesta tulesta.

Treccanin mukaan Paratiisissa ei ole ympäristöä, vain ääretöntä valoa, ja valo on Danten pääkeino. Se kasvaa taivas taivaalta, ja ihmishahmo katoaa: Kuussa sielujen kasvot erottuvat vielä kalpeina, Merkuriuksessa ihmisyydestä näkyy enää häivähdys, ja ylempänä sielut ovat valoja. Samalla Beatricen kauneus kasvaa jokaisessa taivaassa.

Kaksi lukutapaa

Cangrandelle osoitetun kirjeen mukaan Commediaa voi lukea monella tasolla, ja Toynbee tiivistää: kirjaimellisesti runon Dante on firenzeläinen Dante Alighieri, vertauskuvallisesti ihminen maisella toivioretkellään. Treccanin mukaan ei ole varmaa, onko kirje kokonaan aito.

Beatricea luettiin kahdella tasolla jo varhain. Danten poika Pietro selitti, että Dante otti kuolleen Beatricen runoonsa teologian vertauskuvaksi nostaakseen hänen nimensä maineeseen. Benvenuto da Imolan mukaan Dante rakasti tyttöä Beatricea historiallisesti ja kirjaimellisesti, vertauskuvallisesti taas pyhää teologiaa. Myöhemmin De Sanctis vastusti: tuonpuoleinen saa olla tieteen vertauskuva, mutta ennen kaikkea se on tuonpuoleinen, ”ja Beatrice on Beatrice, ja Dante on Dante”.

Tämä sivu seuraa Paratiisissa ensin Danten omaa tarinaa, ja keskiajan maailmankuva on sen kehys: näin Dante ja hänen aikansa näkivät maailman. Vertauskuva nimetään vain siellä, missä lähde sen nimeää.

Kuun täplät

Dante kysyy Kuun tummista täplistä, joita kansa piti Kainina orjantappurakimppu selässään. Hän arvelee itse, että täplät johtuvat Kuun aineen tiheydestä ja ohuudesta, ja niin hän oli selittänyt ne aiemmin Conviviossa. Beatrice kumoaa selityksen: jos Kuussa olisi ohuita kohtia, aurinko paistaisi niiden läpi pimennyksessä. Kolmen peilin kokeessa kaukaisimman peilin heijastus on pienempi mutta yhtä kirkas kuin muiden.

Beatricen mukaan erot syntyvät taivaiden voimista, jotka loistavat kappaleiden läpi ”kuin ilo kautta ihmis-silmäterän”. Leinon mukaan pitkän todistelun sopivuudesta näin ylevässä runossa voi olla eri mieltä. Kansan tarua Kainista Dante oli silti itse käyttänyt Helvetissä, ja kun hän myöhemmin katsoo Kuuta ylhäältä, täplät ovat poissa.

Piccarda

Laulut 3–5

Lähteet: Leino, Treccani ja Toynbee

Ja Hänen tahdossaan on meillä rauha:
Hän meri on, päin jota kaikki liikkuu,
min itse luo Hän ja min luonto muovaa.»

Kolmas laulu, suom. Eino Leino

Kuussa Dante näkee kasvoja niin haaleina kuin lasin tai tyynen, matalan veden läpi: helmi valkealla otsalla ei erottuisi heikommin. Hän luulee niitä valhekuviksi ja kääntyy katsomaan, kuka ne heijastaa, mutta takana ei ole mitään. Beatrice hymyilee hänen lapselliselle luulolleen: ne ovat todellisia olentoja, jotka ovat täällä rikotun lupauksen vuoksi.

Yksi heistä on Piccarda, joka oli maan päällä nunna ja on nyt kauniimpi kuin Dante hänet muistaa. Kun Dante kysyy, eivätkö he kaipaa korkeampaa paikkaa, Piccarda hymyilee ja vastaa, että heidän rauhansa on Jumalan tahdossa. Silloin Dante ymmärtää, että taivaassa on kaikkialla paratiisi, vaikka ylimmän hyvän armo ei sada kaikkialle samoin.

Piccarda otti nuorena hunnun, mutta ”miehet, pahaan tottuneet, ei hyvään” ryöstivät hänet luostarista, ja millaiseksi hänen elämänsä sen jälkeen muuttui, sen tietää vain Jumala. Ryöstäjä oli hänen veljensä Corso, joka naittoi hänet puoluetoverilleen.

Piccardan oikealla puolella loistaa keisarinna Costanza. Perimätiedon mukaan hänetkin vietiin luostarista avioliittoon, mutta Piccardan sanoin hän säilytti ”sydämen hunnun”. Costanza ei puhu Dantelle. Sitten Piccarda alkaa laulaa Ave Mariaa ja haihtuu laulaen ”kuin raskas katoopi kappale veenpinnan alle”.

Piccarda ei kuitenkaan asu Kuussa. Seuraavassa laulussa Beatrice selittää, että kaikki autuaat istuvat samassa, ylimmässä taivaassa. Piccarda ja muut näyttäytyivät täällä vain merkiksi siitä, että heidän autuutensa aste on alin, sillä ihmisen järki oppii vain aistien kautta. Matkan lopussa Dante näkee, missä he todella istuvat.

Kuka ryösti Piccardan luostarista?

Hänen veljensä Corso Donati ryösti hänet ja naittoi hänet puoluetoverilleen Rossellino della Tosalle. Runossa Piccarda ei nimeä ryöstäjää.

Liikuttaja: Enkelit
Sielut: pyhän lupauksensa laiminlyöneet
Tiede: kielioppi (Convivion mukaan)

Lähteet eroavat: Leinon mukaan säe ”miehet, pahaan tottuneet” viittaa Donatien lisänimeen Malefami, pahantekijät; Toynbeen mukaan luultavasti. Treccanin mukaan viittaus on täysin aiheeton.

Lähteet eroavat: Leinon selityksen mukaan autuailla on ”asuinsijansa” eri taivaissa. Runon ja Treccanin mukaan kaikkien istuimet ovat Empyreumissa, ja alemmissa taivaissa he vain näyttäytyvät.

Lähteet eroavat: Leinon mukaan Piccarda sairastui ja kuoli melkein heti avioliittoon jouduttuaan, ja Toynbeen lainaamat vanhat selittäjät kertovat samaa. Treccanin mukaan ei tiedetä, kuinka pian hän kuoli, ja runon säe antaa ymmärtää määrittelemättömän ajan.

Piccardan elämä

Piccarda oli Simone Donatin tytär ja Danten sukua avioliiton kautta, sillä Dante nai Gemma Donatin. Kiirastulessa Dante kysyi hänen veljeltään, ystävältään Foreselta, missä Piccarda on. Selittäjä Benvenuto da Imolan mukaan Dante antoi kolmelle sisarukselle kolme valtakuntaa: Corsolle Helvetin, Foreselle Kiirastulen ja Piccardalle Paratiisin.

Piccarda oli nunnana fransiskaanisisarten luostarissa Monticellissä Firenzen lähellä. Ryöstö tapahtui Treccanin mukaan ehkä 1285 tai 1288; Toynbeen mukaan 1283 tai 1288, jos vanha Ottimo-selitys pitää paikkansa: sen mukaan Corso oli silloin Bolognan podestà. Vanhojen selittäjien mukaan Piccarda rukoili, ettei pakkoavioliitto toteutuisi, ja sairastui hääpäivänään kuumeeseen.

Treccanin mukaan Piccarda ei ole runossa pyhimys eikä marttyyri vaan Crocen sanoin ”hyvyyden ja onnettomuuden hauras olento”, ja juuri heikkoutensa vuoksi hän paljastaa Paratiisin salaisuuden paremmin kuin kukaan muu. Hänen vastauksensa Dantelle kertoo Treccanin mukaan, mitä Paratiisi on hänelle ja kaikille autuaille: iloista antautumista Jumalan tahtoon.

Kaksi tahtoa

Seuraavissa lauluissa Dante epäilee: jos toisen väkivalta pakotti nunnat rikkomaan lupauksensa, miksi heidän ansionsa on pienempi? Beatrice vastaa, että tahto, joka ei itse tahdo, ei kuole, vaan nousee kuin tuli, vaikka raaka voima painaisi sitä tuhatkertaisesti. Jos tahto taipuu vähänkin, se seuraa väkivaltaa, ja niin tekivät nämä, jotka olisivat voineet palata luostariin. Leinon mukaan ratkaisu nojaa Tuomas Akvinolaisen oppiin kahdesta tahdosta: Piccarda puhui ehdottomasta tahdosta, Beatrice suhteellisesta, joka tahtoo pienempää pahaa välttääkseen suuremman.

Treccanin mukaan Piccardalle ja Costanzalle luetaan ansion vähennykseksi, että he antoivat periksi suuremman vaaran pelossa eivätkä palanneet luostariin heti, kun voivat. Leinon mukaan alin aste ei silti tarkoita, että Dante syyttäisi Piccardaa siveyden tai muiden hyveiden puutteesta. Lopuksi Beatrice varoittaa lupaamasta kevyesti: ”Inehmot, pitäkää siis lupauksenne ja vakaat olkaa, vaan ei nopsat niihin kuin Jefta”.

Keisarinna Costanza

Costanza oli Sisilian kuninkaan Roger II:n tytär, ja hän syntyi 1154 isänsä kuoleman jälkeen. Hän meni naimisiin keisari Fredrik Barbarossan pojan Henrikin, myöhemmän keisari Henrik VI:n, kanssa Treccanin mukaan 1186; Toynbeen ja Leinon mukaan 1185. Hän synnytti Fredrik II:n vasta 1194, ja leskenä hän hallitsi kuningaskuntaa yksin ja kuoli 1198. Leinon mukaan Svaabin kolme myrskytuulta ovat Hohenstaufen-keisarit Fredrik Barbarossa, Henrik VI ja Fredrik II, viimeinen mahti.

Nunnuus on Treccanin mukaan perimätietoa, jonka Dante omaksui ja jolla hän näyttää puolustavan Costanzaa guelfien kuvaa vastaan: häntä syytettiin siveyslupauksen rikkomisesta ja eteläisen kuningaskunnan tuhosta. Villanin kronikassa hän oli jo ehkä viisikymmenvuotias ja nunna ruumiiltaan, ei mieleltään. Toynbeen mukaan hän oli naimisiin mennessään noin 32-vuotias, ja Villanin kertomus Sisilian asioista on hieman sekava.

Justinianus

Laulut 5–7

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

Kuin kalat pienet lammen tyynen, kirkkaan
keräytyy katsomaan, jos heitetähän
jotakin, jonka ruoaks luulla voivat;

Viides laulu, suom. Eino Leino

Beatrice kääntyy kaivaten ylöspäin, ja he nousevat toiseen taivaaseen kuin nuoli, joka osuu maaliin, ennen kuin jänne on asettunut. Merkuriuksessa yli tuhat valoa kerääntyy heidän luokseen kuin kalat. Yksi niistä kätkeytyy ilonsa kasvaessa omaan valoonsa kuin aurinko, joka verhoutuu liialla valollaan, ja puhuu.

”Ma keisar' olin, oon Justinianus.” Keisari hän ei ole enää, vain sielu muiden joukossa. Maan päällä hän kokosi Rooman lait yhteen ja karsi niistä ”liian ja turhan”, ja hänen lakikokoelmastaan tuli roomalainen oikeus sellaisena kuin Eurooppa sen omaksui.

Hänen puheensa täyttää koko laulun, kaikki 142 säettä. Rooman kotkan, keisarikunnan merkin, tarinan hän aloittaa siitä, mihin Vergiliuksen Aeneis päättyi, ja vie sen Danten aikaan asti. Puheensa lopussa hän moittii molempia puolueita: guelfit nostavat kotkaa vastaan Ranskan kultaiset liljat, ja ghibelliinit omivat kotkan puolueensa merkiksi. ”On nähdä vaikeaa, ken suurin syypää.”

Sitten Justinianus näyttää valon, joka loistaa samassa helmessä: Romeon, joka naittoi herransa neljä tytärtä kuningattariksi. Kateelliset panettelivat häntä, ja tilinteon jälkeen hän lähti ”köyhänä ja harmaapäänä palalta pala kerjäämään”. Kerjäläistarinasta ei kuitenkaan tunneta Dantea vanhempia todisteita.

Justinianus kutsuu Romeota vieraaksi, ja nimikin tarkoitti pyhiinvaeltajaa. Conviviossa Dante kirjoitti itsestään, että oli kulkenut ”vieraana, melkein kerjäten”. Useat tutkijat ovat nähneet laulussa Danten oman kohtalon: ensimmäinen puoli ylistää hänen poliittista ihannettaan, toinen kuvaa sitä, mitä ihanne hänelle tuotti, maanpakoa ja köyhyyttä.

Liikuttaja: Arkkienkelit
Sielut: kunnian ja maineen vuoksi toimineet
Tiede: dialektiikka eli logiikka (Convivion mukaan)

Lähteet eroavat: Leinon mukaan Dante oletti Brunetto Latinia seuraten, että keisarinistuin siirtyi Bysanttiin vuonna 333 ja Justinianus nousi valtaan 539. Toynbeen mukaan siirto tapahtui 324 ja valtaannousu 527.

Kotkan matka

Justinianuksen puhe on Rooman historia kotkan siivin. Tarina alkaa Pallaksesta, joka kuoli kotkan vallan puolesta, ja kulkee Alban taistelun kautta, jossa kolme taisteli kolmea vastaan, Caesariin. Caesarin kotka on tutkija Boscon sanoin kuin salama yhtä aikaa kaikkialla taivaanrannalla. Augustuksen aikana kotka kaartaa Punaiselle merelle asti, maailmaan tulee rauha ja Januksen temppeli suljetaan.

Kolmannen keisarin, Tiberiuksen, aikana Kristus ristiinnaulitaan, ja Titus kostaa sen hävittämällä Jerusalemin. Toynbeen mukaan puhe hyppää sitten seitsemän vuosisataa Kaarle Suureen, joka auttoi kirkkoa langobardeja vastaan, ja vielä viisi vuosisataa Danten ajan puoluesotiin.

Keisari ja harhaoppi

Justinianus hallitsi Itä-Roomaa vuodesta 527 vuoteen 565, ja hänen puolisonsa oli kuuluisa Theodora. Hänen lakikokoelmansa tunnetaan nimellä Corpus iuris civilis. Sotapäällikkö Belisarius kukisti hänen aikanaan vandaalien valtakunnan Afrikassa ja goottien valtakunnan Italiassa. Treccanin mukaan Dantelle tärkeintä oli esittää hänet Konstantinuksen vastakohtana: hän palautti Italian keisarin valtaan ja toimi täysin sovussa paavin kanssa.

Runossa Justinianus kertoo uskoneensa, että Kristuksessa on vain yksi luonto, kunnes paavi Agapetus käänsi hänet. Treccanin mukaan hän kannatti tätä oppia ehkä vaimonsa vaikutuksesta ja yritti pakottaa sen valtakuntaansa. Toynbeen mukaan harhaoppinen oli ilmeisesti Theodora eikä keisari, jonka oikeaoppisuus näyttää olleen moitteeton lähes hänen elämänsä loppuun.

Romeo ja Provencen kreivi

Romieu de Villeneuve oli Provencen viimeisen kreivin Raimondo Berengario IV:n ministeri ja ylihovimestari. Treccanin mukaan hänen ansiotaan olivat varmasti myös kreivin neljän tyttären suuret avioliitot: Margherita meni naimisiin Ranskan Ludvig IX:n, Eleonora Englannin Henrik III:n, Sancia Cornwallin jaarli Richardin ja Beatrice Kaarle Anjoulaisen kanssa. Kreivin kuoltua Romieu jäi hoitamaan maata ja holhoamaan tämän tytärtä, ja hän kuoli Provencessa 1250 tehtyään testamentin.

Treccanin mukaan Dante tuskin muutti historiaa tahallaan, vaan seurasi Provencessa syntynyttä legendaa, jonka myös Villani kertoo. Toynbeen mukaan tarinan ainoa perusta näyttää olevan se, että ylihovimestarin nimi oli Romieu.

Kaarle Martel

Laulu 8

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

En huomannut ma sinne nousemista;
mut siellä-olon oivalsin ma, koska
näin kaunistuneen valtiattareni.

Kahdeksas laulu, suom. Eino Leino

Nousua Venukseen Dante ei huomaa. Hän tietää olevansa perillä, koska Beatrice on kaunistunut. Valossa kiertää toisia valoja, toiset nopeammin ja toiset hitaammin, kunkin sen mukaan, kuinka syvästi se näkee Jumalan. Yksi niistä tervehtii Dantea tämän oman canzonen ensimmäisellä säkeellä: ”Te, joiden älyyn kolmas taivas taipuu.”

Puhuja kätkeytyy iloonsa kuin silkkitoukka koteloonsa. Hän on Kaarle Martel, Napolin kuninkaan esikoinen, joka kuoli vuonna 1295 vain 24-vuotiaana. ”Mua paljon rakastit, ja syystä”, hän sanoo Dantelle. Jos hän olisi elänyt kauemmin, hän olisi osoittanut ystävyytensä ”heelmin eikä vain lehdin”, eikä paljon pahaa olisi tapahtunut.

He tunsivat toisensa. Maaliskuun alussa 1294 Kaarle tuli Firenzeen ja viipyi siellä parikymmentä päivää. Kaupunki kokosi hänen vastaanottoonsa lähetystön, johon Dante kuului Treccanin mukaan erittäin todennäköisesti.

Kaarle ei säästä omaa sukuaan: huono hallitus sai Palermon huutamaan ”Surmaa! Surmaa!”, ja hänen veljensä Robert on ahne. Dante kysyy, miten hyvästä siemenestä voi tulla katkera sato. Taivaat jakavat taipumukset suvusta välittämättä, Kaarle vastaa, mutta ihmiset tekevät munkin miehestä, joka syntyi kantamaan miekkaa, ja kuninkaan saarnamiehestä. Saarnamies on hyvin todennäköisesti Robert.

Liikuttaja: Päät (Leinolla Tronit)
Sielut: maan päällä rakastaneet
Tiede: retoriikka (Convivion mukaan)

Lähteet eroavat: Treccanin ja Toynbeen mukaan Venusta liikuttavat Päät; Leinon selityksen mukaan Tronit. Treccanin mukaan Tronit olivat Danten oma kanta Conviviossa, ja Paratiisissa ne liikuttavat Saturnusta.

Lähteet eroavat: Leinon mukaan Palermon kapina vuonna 1282 teki lopun Kaarle Martelin isän, Kaarle II:n, vallasta Sisiliassa. Toynbeen mukaan Kaarle II tuli kuninkaaksi vasta isänsä kuoltua 1285.

Lähteet eroavat: Treccanin mukaan Kaarle viipyi Firenzessä parikymmentä päivää; Toynbeen mukaan yli kolme viikkoa.

Kaarlen lyhyt elämä

Kaarle syntyi kevään 1271 tienoilla. Kun isoisä Kaarle I kuoli 1285, neljätoistavuotias Kaarle otti Napolin kuningaskunnan hallituksen, koska hänen isänsä oli vankina Espanjassa. Treccanin mukaan hänen todellinen valtansa oli kuitenkin vain vähän nimellistä suurempi. Hänestä tuli Unkarin nimikuningas, mutta Unkaria hän ei koskaan hallinnut.

Hänen puolisonsa oli Rudolf Habsburgilaisen tytär Clemenza, jonka kanssa hän meni naimisiin Treccanin mukaan 1287; Toynbeen ja Leinon mukaan 1291. Kaarle kuoli kulkutautiin ennen 19. elokuuta 1295. Treccanin mukaan Clemenza kuoli samaan aikaan; Toynbeen mukaan vasta 1301. Treccanin mukaan tieto, että kateellinen veli Robert myrkytti heidät, on legendaa.

Siemen ja sato

Kaarlen mukaan luonne ei periydy isältä: yksi syntyy lainsäätäjäksi kuin Solon, toinen sotilaaksi kuin Xerxes, kolmas papiksi kuin Melkisedek, neljäs taitajaksi kuin mies, jonka poika kuoli lentäessään. Siksi Esau eroaa Jaakobista jo siemenessä. Taivaiden vaikutus ei kuitenkaan pakota: Treccanin mukaan se antaa vain alkutaipumukset, joita ihminen voi vastustaa ja korjata, jos ne kääntyvät pahaan.

Folco

Laulu 9

Lähteet: Leino, Treccani ja Toynbee

Mut tääll' ei kaduta, vain hymyillähän;
syyn muisto mennyt meilt' on; valta yksin,
mi kaitsee, järjestää, on meille autuus.

Yhdeksäs laulu, suom. Eino Leino

Seuraavaksi puhuu Cunizza, joka loistaa täällä, koska hänet voitti tämän tähden valo. Sitten Dante näkee valon, joka säihkyy kuin hieno rubiini auringossa. Se on Folco, kuuluisa trubaduuri, jonka mukaan ei Karthagon kuningatar Didokaan rakastanut palavammin kuin hän nuoruutensa päivinä.

Rakkausrunoilijasta tuli munkki ja vuonna 1205 Toulousen piispa, joka lietsoi ristiretkeä harhaoppisia albigenssejä vastaan. Albigenssien linnoitus sortui toukokuussa 1211 piispan johtamien pappien laulaessa, aivan kuten Jerikon muurit sortuivat pasuunoiden soidessa.

Folco esittelee vierellään loistavan Rahabin, Jerikon porton, joka auttoi valloittajia ensimmäiseen voittoon Pyhässä maassa. Kristus nosti hänet tähän taivaaseen ensimmäisenä. Treccanin mukaan Folco puolustaa näin omaa ristiretkeään harhaoppia vastaan.

Venus on kolmesta alimmasta taivaasta viimeinen. Niissä näyttäytyvät ne, joiden ansioita jokin maallinen taipumus himmensi, ja erään Danten aikaisen teorian mukaan maan varjo ulottui tänne asti. Folco päättää moittimalla paavia, joka ei välitä Pyhästä maasta, ja Firenzen kultarahaa, floriinia, joka on tehnyt paimenesta suden.

Lähteet eroavat: Leinon mukaan Dante ei liene tuntenut Folcon vainoja piispana ja lienee liioitellut hänen rakkauselämäänsä. Treccanin mukaan Rahabin esittely on nimenomaan Folcon ristiretken puolustus.

Cunizza

Cunizza da Romano syntyi ehkä 1198. Hänen veljensä Ezzelino III oli julmuudestaan kuuluisa ghibelliinipäällikkö, ja Cunizza itse naitettiin poliittisista syistä Veronan guelfipäällikölle. Noin 1226 trubaduuri Sordello vei hänet miehensä luota, Treccanin mukaan Cunizzan omien veljien aloitteesta. Myöhemmin hän kiersi vanhan kronikan mukaan maailmaa ritari Bonion kanssa. Miehiä hänellä oli Leinon mukaan kolme; Toynbeen mukaan neljä.

Vuonna 1265 Cunizza vapautti Firenzessä Cavalcante Cavalcantin talossa isänsä ja veljiensä orjat. Leinon mukaan Dante luultavasti siksi asetti hänet autuaiden joukkoon; Treccanin mukaan teko oli pikemmin ylpeyden ja vastalauseen ele, sillä paavi oli vapauttanut orjat jo 1258. Vanhoille selittäjille hän oli milloin ”magna meretrix”, milloin nainen, joka eli rakastuneesti mutta ei koskaan epärehellisesti. Dante saattoi nähdä hänet Firenzessä poikavuosinaan.

Venuksen kolme ennustusta

Treccanin mukaan Venuksen kahta laulua rytmittää kolme ennustusta maailman poliittisesta ja uskonnollisesta tilasta: Kaarlen, Cunizzan ja Folcon. Kaarle sanoo vain, että hänen sukunsa loukkaajia kohtaa oikea suru. Cunizza ennustaa verta: padovalaiset kärsivät tappion Vicenzan edessä syyskuussa 1314, Trevison herra surmattiin shakkia pelatessaan 1312, ja Feltren piispa luovutti pakolaiset verilöylyyn.

Folco ennustaa, että Rooma vapautuu pian huonosta hallinnosta; Toynbeen mukaan ennustus koskee joko Bonifatius VIII:n kuolemaa 1303 tai paavinistuimen siirtoa Avignoniin 1305. Kun Dante kirjoitti Paratiisia, kaikki nämä olivat jo tapahtuneet: Paratiisi valmistui Toynbeen mukaan vasta elokuun 1316 jälkeen.

Aurinko ja Mars

Laulut 10–17

Seppele

Laulu 10

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

Kuink' olla täytyy loistavan, mi asuu
Auringon syvyydessä, jonne astuin,
kun väri ei, vain valo tuo sen esiin!

Kymmenes laulu, suom. Eino Leino

Nousua Aurinkoon Dante ei huomaa, yhtä vähän kuin ihminen huomaa ajatuksensa, ennen kuin se tulee. Beatrice johdattaa ”hyvästä parempaan niin tuokiossa, ett' aika hänen tekojaan ei laske”. Sielut eivät erotu täällä värinsä vaan valonsa vuoksi, sillä ne loistavat kirkkaampina kuin aurinko. Treccanin mukaan viisaat näyttäytyvät juuri Auringossa, koska Dante oli aiemmin kirjoittanut, että aurinko on aistittavista asioista arvokkain Jumalan vertauskuvaksi.

Beatrice käskee Dantea kiittämään Jumalaa, ja Dante kääntää kaiken rakkautensa kiitokseen niin, että unohtaa Beatricen. Tämä ei suutu, vaan hymyilee. Silloin heidän ympärilleen kerääntyy valoja seppeleeksi, ”kauniiksi nähdä, kauniimmaksi kuulla”. Laulaen ja tanssien valot kiertävät heidät kolmesti kuin tähdet napaa. Sitten ne pysähtyvät kuin neidot, joiden tanssi ei ole loppunut, vaan jotka odottavat vaiti uutta säveltä.

Yksi valoista puhuu. Se on dominikaaniveljeskunnan teologi Tuomas Akvinolainen, joka esittelee seppeleen kaksitoista valoa yksitellen. Kaunein on viides, kuningas Salomo, josta koko maailma haluaa kuulla. Roomalainen filosofi Boethius, jonka goottikuningas heitti vankilaan, pääsi tähän rauhaan ”alta tuskan ynnä maanpaon”.

Viimeisenä Tuomas näyttää valon aivan vierellään. Se on Siger, joka luennoi filosofian koulujen kadulla ja todisti päättelyillään ”totuudet karsaat”. Sigerin opetuksissa oli väitteitä, jotka olivat varmasti raamatullisen ilmoituksen vastaisia. Yhdessä hänen kiistakirjoituksistaan perustellaan jopa väitettä, ettei Jumalaa ole, mutta väite kumotaan myöhemmin. Tuomas kirjoitti eläessään teoksen, jonka pääkohde oli luultavasti juuri Siger. Nyt hän ylistää vastustajansa ikuista valoa.

Liikuttaja: Mahtajat
Sielut: viisautta rakastaneet
Tiede: aritmetiikka (Convivion mukaan)

Lähteet eroavat: Treccanin mukaan Siger näyttää kuolleen mielensä menettäneen palvelijan surmaamana joskus vuosina 1280–1284, ja Toynbeen lainaaman kronikan mukaan hänet surmasi paavin hovissa hullu kirjuri. Toynbeen mukaan hänet kuitenkin todennäköisimmin teloitettiin poliittisesta rikoksesta 1283 tai 1284; Leinon mukaan hän kuoli harhaopista vainottuna noin 1283.

Seppeleen kaksitoista valoa

Tuomaksen oikealla puolella loistaa hänen opettajansa, dominikaani Albert Suuri, jota aikalaiset kutsuivat yleisoppineeksi tohtoriksi. Hän kuoli Kölnissä 1280. Gratianus kokosi kirkko-oikeuden ja Pietari Lombardialainen teologian, ja Treccanin mukaan Dante pani heidät vierekkäin tarkoituksella. Pietari antoi kirkolle aarteensa kuin köyhä leski, ja runon sanat viittaavat hänen Sentenssiensä esipuheeseen. Dionysios Areopagitan kirjoituksia enkelien hierarkiasta pidettiin keskiajalla apostoli Paavalin oppilaan teoksina, mutta tutkimus sijoittaa niiden kirjoittajan yleensä 400- ja 500-lukujen vaihteeseen.

Boethius oli myös valtiomies. Hänet tuomittiin kuolemaan, ja vankilassa Paviassa hän kirjoitti Filosofian lohdutuksen. Keskiajalla häntä pidettiin uskonsa puolesta kuolleena marttyyrina. Seppeleen muut valot ovat tietosanakirjailija Isidorus Sevillalainen, englantilaisen historiankirjoituksen isä Beda, mietiskelijä Rikhard Pyhän Viktorin luostarista ja ”puolustaja kristillisten aikain”. Toynbeen mukaan puolustaja on lähes varmasti historioitsija Orosius, mutta Benvenuto kallistui Ambrosiukseen.

Siger Brabantilainen

Sigerista tiedetään vähän. Hänestä tuli todennäköisesti Pariisin yliopiston taiteiden maisteri, ja ensimmäinen asiakirja vuodelta 1266 kutsuu häntä opiskelijamellakoiden lietsojaksi. Ranskan inkvisiittori haastoi hänet oikeuteen, ja maaliskuussa 1277 Pariisin piispa ja yliopisto tuomitsivat joukon väitteitä, vaikka tuomio ei nimennyt häntä. Hän meni paavin hoviin Orvietoon, ja Treccanin mukaan hän olisi siellä hyväksynyt tuomion ja velvollisuuden pysyä hovissa.

Treccanin mukaan Sigerin paikka Paratiisissa on herättänyt pitkiä ja välillä kiihkeitä kiistoja. Nardin mukaan Dante halusi palauttaa kateuden runteleman rehellisen ajattelijan maineen. Tomistit kuten Busnelli rajaavat yleensä kunnianosoituksen logiikan ja skolastisen menetelmän opettajaan, ja Gilsonin mukaan Siger edustaa Paratiisissa puhdasta filosofiaa.

Kaksi ruhtinasta

Laulut 11–13

Lähteet: Leino, Toynbee ja Treccani

samoinpa myös nää ijäisyyden ruusut
kahdessa kiehkurassa kiersi meitä,
ett' ulommainen sisemmästä vastas.

Kahdestoista laulu, suom. Eino Leino

Tuomas jatkaa. Kaitselmus antoi kirkolle kaksi ruhtinasta: toinen hehkui serafien tulta, toinen loisti viisaudellaan kerubien kirkkautta. Dominikaanina Tuomas kertoo ensin fransiskaanien perustajasta: Franciscus syntyi Assisissa kuin aurinko, ja siksi kaupunkia pitäisi kutsua idäksi.

Jo nuorena Franciscus riitautui isänsä kanssa naisen vuoksi, jolle kaikki ovet ovat kiinni kuin kuolemalle. Nainen oli ollut leskenä yli tuhat sata vuotta, siitä asti kun hänen ensimmäinen puolisonsa Kristus kuoli: ”tajua Köyhyys ja Franciscus noiksi rakastavaisiks”. Kun raivostunut isä vetosi piispaan, Franciscus riisui torilla vaatteensakin. Kuollessaan hän palasi köyhyyden helmasta taivaaseen.

Sitten Tuomas moittii omaa veljeskuntaansa: lauma himoitsee uutta ruokaa, ja paimenen lähellä pysyviä on niin harvassa, että heidän kaapuihinsa riittää vähän kangasta.

Kun Tuomas vaikenee, seppele alkaa taas kiertää kuin pyhä myllynkivi, ja sen ympärille syttyy toinen kuin kaksoissateenkaari. Toisesta seppeleestä puhuu fransiskaani Bonaventura. Hän ylistää dominikaanien perustajaa, koska Tuomas ylisti hänen omaansa: Dominicus oli Kristuksen peltomies, joka iski harhaoppisiin kovimmin siellä, missä vastarinta oli suurin. Lopuksi Bonaventurakin moittii omiaan, sillä Franciscuksen seuraajat kulkevat hänen jäljissään varpaat taaksepäin.

Bonaventura nimeää myös kaksi miestä, joista toinen on liian ankara ja toinen liian höllä. Höllä on Matteo d'Acquasparta, joka nousi veljeskunnan johtoon vasta kauan Bonaventuran kuoleman jälkeen. Danten Firenze tunsi hänet toisesta tehtävästä: vuonna 1300 ja uudelleen seuraavana vuonna paavi lähetti hänet sovittelemaan valkeiden ja mustien välillä.

Lähteet eroavat: Treccanin ja Toynbeen mukaan Dominicus kuoli elokuussa 1221 Bolognassa; Leinon mukaan hän kuoli 1227.

Franciscus ja Dominicus

Franciscus oli assisilaisen villakauppiaan Pietro Bernardonen poika. Vuonna 1219 hän matkusti Egyptiin käännyttämään sulttaania, ja runon mukaan hän saarnasi tämän edessä marttyyriutta halaten, mutta turhaan. Syyskuussa 1224 hän sai näyssä Kristuksen ristinhaavat Alvernan luostarissa Apenniineilla, vuorella Tiberin ja Arnon välillä. Hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin Assisissa 45-vuotiaana.

Dominicus syntyi Kastiliassa 1170-luvun alussa. Äidin kerrotaan nähneen ennen hänen syntymäänsä unta koirasta, joka sytytti suussaan kantamallaan soihdulla koko maailman. Tästä syntyi dominikaanien pilanimi Domini canes, Herran koirat. Hän kulki Venuksessa nähdyn Folcon, Toulousen piispan, seurassa Lateraanin kirkolliskokoukseen ja perusti samana vuonna saarnaajaveljeskunnan. Hänet julistettiin pyhäksi 1234.

Dominicusta pidetään yleisesti inkvisition perustajana ja armottomana harhaoppisten vainoojana. Toynbeen mukaan on kuitenkin enemmän kuin epäilyttävää, oliko hän itse osallinen albigenssien vainoihin.

Toinen seppele

Bonaventuran seppeleessä loistavat Franciscuksen ensimmäiset paljasjalkaiset seuraajat Illuminato ja Augustinus sekä Hugo Pyhän Viktorin luostarista, Rikhardin ja Pietari Lombardialaisen opettaja. Siellä on Pietari Comestor, jota kutsuttiin kirjojen syöjäksi, ja Petrus Hispanus, jonka maine on runon mukaan hänen kaksitoista logiikan kirjaansa. Petrus valittiin paaviksi 1276, ja hän kuoli runsaan kahdeksan kuukauden kuluttua, kun hänen palatsinsa huoneen katto sortui.

Profeetta Natan loistaa kirkkoisä Krysostomoksen rinnalla, Philalethesin arvelun mukaan ehkä siksi, että kumpikin nuhteli kuninkaita heidän synneistään. Lisäksi seppeleessä ovat Anselmus Canterburylainen, latinan kieliopin kirjoittaja Donatus, Rabanus Maurus ja Kalabrian apotti Joakim, jolla oli runon mukaan profeetan henki. Philalethesin mainitseman kertomuksen mukaan Joakim ennusti Rikhard Leijonamielelle kolmannen ristiretken epäonnistumisen.

Salomo

Kolmannessatoista laulussa Tuomas selittää, miksi Salomolle ei noussut vertaista. Salomo oli kuningas, joka pyysi Jumalalta viisautta hallitakseen hyvin, eikä tietoa sen itsensä vuoksi. Sitten Tuomas varoittaa hätäisistä tuomioista: kukaan ei saa luulla tuntevansa Jumalan neuvoa, vaikka näkee yhden varastavan ja toisen uhraavan, sillä ”tää ehkä lankee, nousee edellinen”.

Treccanin mukaan teologit kiistelivät Salomon pelastuksesta, ja osa piti häntä kadotettuna vanhuuden himojensa vuoksi. Kun Auringon kauneimmaksi valoksi julistetaan kuningas eikä paavi, Dante pakottaa Treccanin mukaan Tuomaksen perumaan kantansa.

Seuraavan laulun alussa Salomo vastaa kysymykseen, jonka Beatrice esittää Danten puolesta. Ylösnousemuksessa olento kaunistuu, kun kirkastettu ruumis puetaan sen ylle, ja ruumis loistaa sielun valon läpi kuin hehkuva hiili liekkinsä läpi. Kuorot huutavat aamenen niin halukkaasti, että niistä näkyy kaipuu ruumiisiin, ehkä ei vain omiin, vaan myös äitien, isien ja muiden rakkaiden.

Risti

Laulut 14–15

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

Tajusin hyvin, että noussut olin,
ma kiihkeästä tuikannasta tähden
mi tavallista palavammin puunsi.

Neljästoista laulu, suom. Eino Leino

Beatrice näyttäytyy Dantelle niin kauniina ja hymyilevänä, ettei muisti pysy perässä. Kun Dante saa näkönsä takaisin, hän on siirtynyt kahden kesken Beatricen kanssa korkeampaan autuuteen. Nousun hän huomaa tähdestä, joka hehkuu tavallista punaisempana: he ovat Marsissa. Sen syvyyteen valot piirtävät ristin kuin kaksi viivaa ympyrään, ja ristillä salamoi Kristus niin, ettei Dante löydä vertausta.

Valot liikkuvat ristin varsilla ylös ja alas ja sivulta toiselle, ja kohdatessaan ne loistavat kirkkaammin. Ristiltä kaikuu hymni, josta Dante erottaa vain sanat ”Nouse, voita!” kuin se, joka ei ymmärrä, vaan kuulee. Sitten laulu vaikenee, jotta Dante rohkenisi pyytää. Hiljaisuudessa yksi valo kiitää ristin oikeasta varresta sen juurelle kuin tähdenlento tyynellä iltataivaalla, ”näyttäin tulelta, jota alabaster peittää”.

Yhtä hellänä Ankhiseen varjo kohtasi poikansa Aeneaan Elysionissa, jos Vergiliusta saa uskoa. Valo tervehtii Dantea latinaksi: ”O sanguis meus”, oi jälkeiseni.

Liikuttaja: Voimat
Sielut: uskon puolesta taistelleet
Tiede: musiikki (Convivion mukaan)

Valojen risti

Treccanin mukaan risti on Paratiisin ensimmäinen suurista kuvista, joihin Dante kokoaa autuaiden valot. Sen varret ovat yhtä pitkät, joten se on niin sanottu kreikkalainen risti. Punaisella värillä Dante haluaa Treccanin mukaan sanoa, että uskon puolesta taistelevissa on suuri rakkauden palo, tai ehkä, että heidän rakkautensa on suurempi kuin edellisen taivaan viisaiden.

Dante ei löydä kuvaa ristillä salamoivalle Kristukselle, mutta sen antaa anteeksi se, joka ottaa ristinsä ja seuraa Kristusta. Treccanin mukaan sanat voivat koskea kaikkia uskovia, jotka kantavat elämän kärsimykset alistuneina, tai suoremmin ristiretkeläisiä, ja jälkimmäinen tulkinta sopii paremmin asiayhteyteen. Hymni ”Nouse, voita!” koskee Treccanin mukaan varmasti Kristuksen ylösnousemusta ja voittoa paholaisesta, ja Leinon mukaan sen alkuperä on tuntematon.

Cacciaguida

Laulut 15–16

Lähteet: Leino, Toynbee, Treccani ja Dante

Firenze, muurin vanhan saartamana,
se josta vieläi kellonlyönnit kuulee,
siveä oli, raitis, rauhallinen.

Viidestoista laulu, suom. Eino Leino

Valo on Danten isoisän isoisä Cacciaguida: ”Vesani oi, min varronnasta mulle jo ilo versoi, kantataattos olen!” Ensin hän puhuu niin syvällisesti, ettei Dante ymmärrä, sillä hänen ajatuksensa kulkevat kuolevaisen pään yli. Sitten hän kertoo pojastaan, jonka mukaan suku sai nimensä ja joka on kiertänyt yli sata vuotta Kiirastulen vuoren ensimmäistä, ylpeiden penkerettä. Dante voisi lyhentää pojan vaivaa hyvillä teoilla.

Cacciaguida kertoo Firenzestä, joka eli vanhan muurinsa sisällä siveänä, raittiina ja rauhallisena. Naisilla ei ollut kruunuja eikä vöitä, jotka olivat kauniimpia katsoa kuin kantajansa, eikä tyttären syntymä pelottanut isää myötäjäisten vuoksi. Bellincion Berti kulki vyössä nahkaa ja luuta, ja hänen vaimonsa tuli peilin ääreltä kasvot maalaamatta. Huonomaineinen Cianghella tai lakimies Lapo Salterello olisi silloin ollut yhtä suuri ihme kuin nyt roomalaisten hyveen esikuvat.

Cacciaguida syntyi tähän kaupunkiin ja sai nimensä vanhassa kastekirkossa. Hän seurasi keisaria, joka löi hänet ritariksi, ja lähti tämän mukana ristiretkelle. Siellä hän kaatui uskottomia vastaan ja tuli marttyyrina tähän rauhaan.

Kaikki tämä on Danten kertomaa, eikä Cacciaguidan elämästä tiedetä muuta. Varmoissa asiakirjoissa hänet mainitaan vain poikiensa isänä: joulukuussa 1189 hänen poikansa lupasivat papille kaataa viikunapuun kirkon muurin vierestä.

Dante myöntää ylpeilleensä aatelisverestään taivaassakin. Hän puhuttelee esi-isäänsä kunnioittavalla te-sanalla, ja Beatrice hymyilee hiukan syrjempänä. Cacciaguida kertoo vanhoista suvuista ja siitä, miten tulokkaat sekoittivat kaupungin kansan, sillä ”sekoitus kansan aina ollut alku on kaupunkien kurjuuteen”. Hänen aikanaan puolueiden viha ei ollut vielä punannut Firenzen liljaa. Nyt Dante uskaltaa kysyä, mikä häntä itseään odottaa.

Lähteet eroavat: Leinon mukaan Cacciaguida syntyi tammikuussa 1090. Toynbee mainitsee ensin noin vuoden 1090 ja laskee sitten vuoden 1091 tai 1106; Treccanin mukaan tulkitsijat pitävät nykyään yleensä vuotta 1091.

Lähteet eroavat: Leinon mukaan Cacciaguida kaatui 1147, eikä hänestä ole säilynyt muita tietoja kuin Danten kertomat. Toynbeen mukaan hän kaatui noin 1147. Treccanin mukaan hän kuoli ennen syyskuuta 1148, ehkä 1147, ja kaksi asiakirjaa todistaa hänen olemassaolonsa.

Viikunapuu ja Marsin kierrokset

Cacciaguidan olemassaolo on varmistettu kahdella Firenzen valtionarkiston asiakirjalla. Ensimmäinen on viikunapuulupaus joulukuulta 1189, ja toisessa, elokuulta 1201, hänen poikansa Alighiero ja tämän poika todistavat kuittia. Vuonna 1131 todistajana mainittu Cacciaguida, Aadamin poika, voi olla sama mies, mutta se ei ole varmaa. Cacciaguida vaikenee omista esi-isistään, mutta Treccanin mukaan hän kuului varmasti aatelistoon.

Syntymänsä ajan Cacciaguida kertoo arvoituksena: Mars oli palannut Leijonaan 580 kertaa. Treccanin mukaan tarkka tähtitieteellinen laskelma vahvistaa vuoden 1091, ja siihen tulkitsijat nykyään yleensä nojaavat. Toisen lukutavan mukaan kertoja on 553, ja Toynbeen mukaan tulos on silloin noin 1106, jos Marsin kierros lasketaan tasan kahdeksi vuodeksi. Eräs vanha selittäjä laski kaikki 580 kierrosta kahden vuoden mittaisiksi, ja vuonna 1595 Crusca-akatemian oppineet huomauttivat, että Cacciaguida olisi silloin kuollut ennen syntymäänsä.

Keisari ja ristiretki

Runossa keisari on vain Konrad. Toynbeen mukaan hän on Konrad III, joka lähti Pyhän Bernhardin yllytyksestä tuhoisalle toiselle ristiretkelle vuonna 1147. Koska yhdenkään firenzeläisen ei tiedetä saaneen ritarinarvoa Konrad III:lta, jotkut arvelevat Danten sekoittaneen hänet Konrad II:een, joka Villanin mukaan löi firenzeläisiä ritareiksi kulkiessaan kaupungin läpi. Treccanin mukaan Konrad III kävi kuitenkin Italiassa ja myös Toscanassa vuonna 1128, joten historia ei ole ristiriidassa runon kanssa.

Treccanin mukaan Cacciaguida on keisarinsa ritari ja kirkkonsa ristiretkeläinen. Hän on historiallinen henkilö, mutta runoilija teki hänelle kunnian kutsua hänet runouteen.

Vanha ja uusi Firenze

Kuudennessatoista laulussa Cacciaguida kertoo, että hänen aikanaan Firenzen aseisiin kykeneviä oli vain viidennes nykyisestä, mutta kansa oli puhdasta viimeistä käsityöläistä myöten. Hän luettelee vanhoja sukuja, jotka olivat jo hänen aikanaan suuria, ja nousukkaita. Yksi nousukassuku on kyy pakenevalle mutta lammas sille, joka näyttää hampaat tai kukkaron. Leinon mukaan se on Adimarien suku, joka vastusti Danten paluuta maanpaosta ja tavoitteli hänen maatilaansa. Lapo Salterello taas, yksi vanhan Firenzen vastakohdista, kuului Danten puolueeseen ja tuomittiin samassa tuomiossa kuin Dante.

Leinon mukaan Firenzen jakautuminen guelfeihin ja ghibelliineihin alkoi nuoren Buondelmonten murhasta Ponte Vecchiolla Marsin patsaan juurella. Buondelmonte oli pettänyt morsiamensa, ja Cacciaguida huudahtaa: ”Oi Buondelmonte, kuinka pahoin teitkään”. Toynbeen mukaan Amidei-suku surmasi hänet 1215 Mosca dei Lambertin yllytyksestä, ja Moscan Dante tapasi Helvetissä. Treccanin mukaan murha tapahtui 1216 ja kiristi kaupungin ryhmien välejä.

Ennustus

Laulu 17

Lähteet: Leino, Toynbee, Treccani ja Dante

Kokea saat sa, kuinka syödä karvas
on leipä muiden sekä kuinka raskaat
on nousta, laskeutua mieron portaat.

Seitsemästoista laulu, suom. Eino Leino

Dante muistuttaa kuulleensa matkallaan ankaria sanoja tulevaisuudestaan. Hän haluaa tietää kohtalonsa, sillä ennalta nähty nuoli ei satu niin syvälle. Esi-isä vastaa selvin sanoin eikä arvoituksin, ja tuleva aika näkyy hänelle niin kuin urkujen sointu kantautuu korvaan.

Niin kuin Hippolytos joutui jättämään Ateenan julman äitipuolensa vuoksi, Danten on jätettävä Firenze. Sitä jo tahdotaan ja haetaan siellä, missä Kristus joka päivä myydään, paavin hovissa. Ensimmäinen nuoli maanpaon jousesta on, että hänen on jätettävä kaikki, mitä hän rakastaa eniten. Alkutekstissä toisten leipä maistuu suolalta.

Raskainta on huono ja tyhmä seura, jonka kanssa Dante joutuu maanpakoon. Toverit ovat ilkeitä ja kiittämättömiä, mutta heidän raakuutensa tulee niin julki, että Dantelle on kunniaksi olla oma puolueensa. Ensimmäisen turvan antaa ”suuri Lombardialainen”, jonka vaakunassa on tikapuut ja keisarin kotka, todennäköisesti Veronan herra.

Ennustus on kirjoitettu jälkikäteen, sillä matka tapahtuu kaksi vuotta ennen maanpakoa. Kun Kaarle Valois marssi Firenzeen ilman todellista vastarintaa 1. marraskuuta 1301, Dante oli lähettiläänä paavin luona. Tammikuussa 1302 hänet tuomittiin, ja toinen tuomio määräsi hänet poltettavaksi.

Dante epäröi. Jos hän kertoo kaiken, monelle se maistuu katkeralta, mutta jos hän arkailee totuutta, hän pelkää, ettei elä niiden keskuudessa, joille tämä aika on kerran vanhaa. Cacciaguida käskee jättää sievistelyn: ”tuo julki kaikki, mitä nähnyt olet, ja kynnet tuntekoon se, joss' on syyhy”. Danten huudon pitää iskeä kuin myrskytuuli korkeimpiin latvoihin, ja se koituu hänelle kunniaksi. Treccanin mukaan Dante julistaa näin Paratiisin keskellä viattomuutensa ja tehtävänsä.

Lähteet eroavat: Leinon mukaan Cangrande oli Alberto della Scalan toinen poika ja Veronan herra 1312–1329. Toynbeen mukaan hän oli kolmas poika ja hallitsi Veronaa veljensä Alboinon kanssa vuodesta 1308 ja tämän kuoltua lokakuussa 1311 yksin.

Matkan ennustukset

Ennustajat puhuvat vuoden 1300 näkökulmasta, mutta Paratiisi valmistui vasta vuoden 1316 jälkeen, joten Dante tiesi jo, mitä oli tapahtunut. Helvetissä Vergilius lupasi, että Dante kuulee elämänsä kulun Beatricelta, ja Brunetto Latinille Dante vastasi kätkevänsä ennustuksen naiselle, joka sen selittää. Treccanin mukaan selittäjän piti alun perin olla Beatrice, mutta suunnitelma muuttui, ja kaiken kertoo esi-isä. Firenzen kohtaloa ennustivat lisäksi Ciacco Helvetissä sekä Hugo Capet ja Forese Kiirastulessa.

Suuri Lombardialainen ja Cangrande

Lähes kaikki vanhat selittäjät, myös Danten poika Pietro, jonka Toynbeen mukaan olisi pitänyt tietää, pitävät suurta Lombardialaista Bartolomeo della Scalana. Hänen isänsä Alberto ei tule kyseeseen, koska hän kuoli 1301, ennen kuin Dante joutui maanpakoon. Villanin kertomuksen mukaan suvun kantaisän sanottiin tehneen ja myyneen tikapuita.

Cacciaguida ennustaa myös, että suuren Lombardialaisen luona Dante tapaa Cangranden. Poika on vasta yhdeksänvuotias eikä siksi vielä tunnettu, mutta Marsin tähti vaikutti hänen syntymäänsä niin, että hänen tekonsa tulevat kuuluisiksi. Toynbeen mukaan Cangrande ei voi olla itse suuri Lombardialainen, koska hänet mainitaan samassa kohdassa erikseen; Dionisi ja Fraticelli yrittivät kiertää tämän lukemalla säkeen toisin. Dante omisti Paratiisin Cangrandelle, ja monet ovat samaistaneet hänet Helvetin alun vinttikoiraan.

Cacciaguidan mukaan Cangranden hyveet näkyvät jo, ennen kuin ”Gascognelainen”, paavi Klemens V, pettää ylevän Henrikin, keisari Henrik VII:n. Toynbeen mukaan ennustus Cangranden tulevista teoista jää epämääräiseksi ja katkeaa yhtäkkiä, ja Treccanin mukaan vanhat selittäjät eivät löytäneet osalle ennustuksista vastinetta tapahtumista.

Tuomio ja välirikko

Treccanin mukaan Dante kuului niihin harvoihin valkeisiin, jotka halusivat kohdata paavin avoimesti, ja oli varmasti heidän eturivissään. Muut lähettiläät palasivat kotiin ilmeisesti paavin omasta neuvosta, mutta Dante pidettiin hovissa, Treccanin mukaan ei suinkaan sattumalta. Tammikuun tuomion syytteet olivat virassa tehty kavallus ja salaliitto paavia vastaan, ja sakon lisäksi tuomitut karkotettiin Toscanasta kahdeksi vuodeksi.

Tuomiot ajoivat valkeat guelfit ja ghibelliinit yhteen. Treccanin mukaan liitto oli pakotettu ja luonnoton, ja siitä syntyi myöhemmin taru ghibelliini-Dantesta. Puliccianon tappion jälkeen keväällä 1303 välit maanpakotovereihin kiristyivät, ja lopulta ne katkesivat. Treccanin mukaan Danten matka Veronaan Bartolomeo della Scalan luo osuisi tähän aikaan, ja Toynbeen mukaan Dante oli Veronassa ensin todennäköisesti Bartolomeon ja myöhemmin Cangranden vieraana.

Jupiter ja Saturnus

Laulut 18–22

Kotka

Laulut 18–19

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

niin näkyi silmääni, kun käännyin, katsoin
tään tähden valkeutta hillittyä,
kuudennen, joka sisälleen mun otti.

Kahdeksastoista laulu, suom. Eino Leino

Dante huomaa nousseensa, kun Beatrice näyttää hänestä entistä ihanammalta: hänen kiertotiensä on avartunut taivaan mukana. Marsin punainen hehku vaihtuu valkoiseksi kuin naisen posket, joilta ujouden puna haihtuu. He ovat kuudennessa eli Jupiterin taivaassa, ja keskiajan astrologia piti planeettaa valkoisena ja lauhkeana.

Valoissa sielut lentävät laulaen kuin rannalta pyrähtäneet linnut ja asettuvat kirjaimiksi. Viisi kertaa seitsemän kirjainta kirjoittaa taivaalle Viisauden kirjan ensimmäisen jakeen ”Diligite iustitiam qui iudicatis terram”, rakastakaa oikeutta te, jotka tuomitsette maan päällä. Viimeisen sanan M jää loistamaan, ja tähti näyttää hopealta, johon on piirretty kultaa.

Sitten valot sinkoavat ylös kuin tuhannet kipinät, kun kekäleitä lyödään yhteen. Kun ne palaavat paikoilleen, M:stä on tullut kotkan pää ja kaula. Toinen parvi näyttää hetken liljalta M:n kärjessä ja täydentää sitten kuvan vähin liikkein.

Avosiivin kotka puhuu, ja jokainen sen valoista hehkuu kuin rubiini auringon säteessä. Se sanoo ”mun” ja ”minä”, vaikka tarkoittaa ”me” ja ”meidän”. Kotka on keisarikunnan ja oikeuden merkki, ja Treccanin mukaan sen yksi ääni kertoo, että oikeus on yksi, vaikka sitä jakavat monet.

Liikuttaja: Vallat
Sielut: oikeutta rakastaneet
Tiede: geometria (Convivion mukaan)

Lähteet eroavat: Leinon ja Toynbeen mukaan lilja on Firenzen lilja. Treccanin mukaan Parodi on ehdottanut, että kuva viittaisi Ranskan kuningaskuntaan, mutta ajatus on saanut vain osittaista kannatusta.

Kotkan kuninkaat ja paavi

Kotka nuhtelee kristittyjä kuninkaita, joiden häpeän persialaisetkin näkevät, kun avataan kirja, johon kaikki heidän halpamaisuutensa on kirjoitettu. Kirjassa on keisari Albert, joka hävittää Böömin kuningaskunnan, ja Filip Kaunis, joka väärentää rahan ja kuolee villisian ryntäykseen. Ennustukset ovat jälkiviisautta: Leinon mukaan Böömi hävitettiin 1304 ja Filip kuoli 1314. Treccanin luettelossa on lisäksi muun muassa Englannin, Kastilian, Napolin ja Sisilian kuninkaat.

Jo ennen kuin kotka puhuu, Dante rukoilee henkeä, josta tähden liike ja voima alkavat, katsomaan, mistä tulee savu, joka himmentää sen hohteen. Leinon mukaan savu on paheet, jotka tahraavat oikeuden, ennen kaikkea Rooman paavin hovi. Dante muistuttaa paavia, että Pietari ja Paavali, jotka kuolivat hänen tärvelemänsä viinitarhan puolesta, elävät yhä. Treccanin mukaan hän tarkoittaa todennäköisesti Johannes XXII:ta, joka julisti Cangranden kirkonkiroukseen 1317.

Dante panee paavin suuhun vastauksen: hän rakastaa niin sitä, joka halusi elää yksin ja kuoli naisen tanssin vuoksi, ettei tunne Kalastajaa eikä Paavalia. Hän tarkoittaa Johannes Kastajaa, jonka kuva oli Firenzen kultarahoissa.

Kotkan silmä

Laulut 19–20

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

Ken uskois erheen maailmassa siellä,
kehässä tässä että Troijan Rifeus
on viides kaune valosarjan pyhän.

Kahdeskymmenes laulu, suom. Eino Leino

Dante on nähnyt pitkään nälkää yhden kysymyksen vuoksi, ja kotkan sielut tietävät, mikä epäily sen aiheutti. Indus-virran rannalla syntyy ihminen, eikä kukaan siellä puhu Kristuksesta, lue eikä kirjoita hänestä. Hänen tahtonsa ja tekonsa ovat hyviä, sikäli kuin ihmisjärki näkee, mutta hän kuolee kastamatta ja uskomatta. ”Mik' oikeus tuomita voi hänet?”

Kotka vastaa kysymyksellä: kuka Dante on istumaan tuomarin tuolille ja ratkaisemaan asioita tuhannen peninkulman päästä, kun hänen näkönsä ulottuu vaaksan verran? Ilman uskoa Kristukseen kukaan ei ole noussut tähän taivaaseen. Moni, joka huutaa ”Kristus!”, on tuomiolla kuitenkin kauempana hänestä kuin moni, joka ei häntä tuntenut.

Sitten kotka käskee Danten katsoa sitä osaa, joka maan kotkissa kestää auringon säteet. Kotka näkyy sivulta, joten silmiä on vain yksi, ja sen valot ovat kotkan korkeimmat. Silmäterässä loistaa kuningas Daavid, joka kantoi liitonarkkia kaupungista kaupunkiin. Kulmakaaren viidestä valosta lähinnä nokkaa on keisari Trajanus, joka lohdutti lastaan surevaa leskeä.

Trajanus kuoli pakanana, ja kun Dante ihmettelee ääneen, kotka selittää. Keisarin sielu palasi helvetistä luihinsa palavan rukouksen voimasta, oli ruumiissaan hetken ja uskoi. Hän syttyi niin todelliseen rakkauteen, että ansaitsi autuutensa, ”kun toisen kerran kuoli”. Kotka ei nimeä rukoilijaa, mutta keskiajalla uskottiin laajalti, että paavi Gregorius Suuri rukoili keisarin takaisin elämään, jotta tämä ehtisi katua.

Viides valo on vielä oudompi: troijalainen sankari Rifeus. Hän rakasti oikeutta niin, että Jumala avasi hänen silmänsä tulevalle lunastukselle. Kasteena hänellä olivat usko, toivo ja rakkaus, ne kolme naista, jotka Dante näki maallisessa paratiisissa, ”tuhat vuotta ennen kasteen aikaa”. Kotkan puhuessa Trajanuksen ja Rifeuksen valot välkkyvät sen sanojen tahdissa yhtä aikaa, niin kuin molemmat silmät yhtyvät räpäykseen.

Lähteet eroavat: Leinon mukaan Rifeus oli kreikkalainen sankari. Treccanin ja Toynbeen mukaan hän oli troijalainen, kuten runossakin.

Gregorius ja Trajanus

Trajanus syntyi Hispaniassa ja hallitsi Roomaa 98–117, ja Plinius nuoremman ylistyspuheesta on peräisin kuuluisa luonnehdinta optimus princeps, paras ruhtinas. Treccanin Trajanus-artikkelin mukaan legendan vanhin säilynyt kirjaus näyttää olevan Paulus Diaconuksen kirjoittaman Gregorius Suuren elämäkerran kohta, joka on lähes varmasti lisätty myöhemmin. Gregorius-artikkelin mukaan pelastuksen liitti Gregoriuksen väliintuloon ensimmäisenä Giovanni Diacono.

Lesken tarinan Dante näki jo Kiirastulessa kuvattuna: leski seisoo keisarin ratsun ohjaksissa. Treccanin mukaan tarinan alkuperä voi olla Trajanuksen pylväässä, jossa voitettu kansa on kuvattu anovana naisena. Firenzeläisen nimettömän selittäjän kertomuksessa keisarin tai erään hänen ruhtinaansa poika oli vahingossa surmannut lesken pojan, ja Trajanus riisti syylliseltä perinnön ja antoi hänet leskelle pojaksi. Gregorius näki tarinan maalattuna temppelissä ja rukoili pakanakeisarin puolesta. Enkeli ilmoitti, että Jumala oli kuullut hänet, mutta enää hän ei saisi rukoilla yhdenkään kadotetun puolesta. Rangaistukseksi hän sai valita päivän kiirastulessa tai koko elämän kihdin, vatsataudin ja kylkikivut, ja Gregorius valitsi taudit.

Tuomas Akvinolainen yritti sovittaa tarinan oppiin, jonka mukaan rukous ei auta helvetissä olevia. Hänen mukaansa Trajanus luultavasti herätettiin Gregoriuksen rukousten voimasta henkiin ja sai siten armon. Toisten mukaan rangaistus vain lykättiin tuomiopäivään.

Troijan Rifeus

Rifeus tunnetaan vain muutamasta Vergiliuksen säkeestä: Troijan viimeisellä hetkellä hän oli niitä harvoja, jotka liittyivät Aeneaan epätoivoiseen puolustukseen. Kaatuessaan hän on Vergiliuksella troijalaisista oikeamielisin, ja säe jatkuu: ”dis aliter visum”, jumalat näkivät toisin. Treccanin mukaan on vahva epäily, että Dante sai ajatuksensa juuri tästä välihuomautuksesta. Treccani päättelee, että Rifeus oli niiden Limbuksen sielujen joukossa, jotka uskoivat tulevaan Messiaaseen ja jotka Kristus vapautti.

Leinon mukaan mikään perimätieto ei antanut Dantelle aihetta pelastaa Rifeusta, vaan se on hänen omaa keksintöään. Benvenuto kutsui sitä syväksi fiktioksi, jolla Dante antaa ymmärtää jumalallisen armon syvyyden. Treccanin mukaan Dante näyttää kahdella pakanalla, että Jumalan tiet ovat tutkimattomat ja ettei pelastus ollut ehdottomasti suljettu Kristusta ennen eläneeltäkään. Ratkaisu oli 1300-luvun alussa yleisesti hyväksytty, mutta Treccanin mukaan keinotekoinen.

Kotkan silmän muut valot

Trajanuksen jälkeen kulmakaaressa on Juudan kuningas Hiskia, joka sai lykkäystä kuolemaansa syvästi katumalla. Leinon selityksen mukaan Jumala antoi kuolemansairaalle kuninkaalle 15 vuotta lisää. Seuraava on keisari Konstantinus, joka ”kreikkalaistui”: hän siirsi keisarin istuimen Bysanttiin ja jätti Rooman paavin huomaan, ja hyvä tarkoitus kantoi pahan hedelmän. Neljäs on Sisilian ja Napolin kuningas Vilhelm II Hyvä, jonka kuolemaa hänen maansa itkee, ”mi suree, että Karl ja Fredrik elää”.

Tikkaat

Laulut 21–22

Lähteet: Leino, Toynbee ja Treccani

Mut hän ei hymyillyt, vaan virkkoi mulle:
»Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä
kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.

Kahdeskymmenesensimmäinen laulu, suom. Eino Leino

He ovat nousseet seitsemänteen eli Saturnuksen taivaaseen. Beatrice käskee Danten tehdä silmistään peilit sille, mitä tämä taivas näyttää. Dante näkee kullanväriset portaat, jotka kohoavat niin korkealle, ettei silmä seuraa, ja niitä laskeutuu niin monta valoa kuin kaikki taivaan tähdet olisi siroteltu portaille. Ne ovat samat tikkaat, jotka patriarkka Jaakob näki unessaan, ja Treccanin mukaan ne kuvaavat mietiskelijöiden nousua.

Valot liikkuvat portailla kuin naakat aamun koittaessa, kun ne lämmittävät kylmiä siipiään: osa lentää pois palaamatta, osa palaa ja osa jää kaartelemaan. Lähin valo loistaa niin, että Dante näkee sen rakkauden. Hän kysyy, miksi täällä ei soi laulu, ja henki vastaa: samasta syystä kuin Beatrice ei hymyile, sillä Danten kuulo on kuolevainen kuin hänen näkönsä. Kun Dante kysyy, miksi juuri tämä sielu tuli häntä vastaan, valo pyörii keskipisteensä ympäri ”nopean myllynkiven lailla”.

Sitten se kertoo yksinäisestä luostarista vuoren alla. Siellä se eli öljypuun mehulla valmistetulla ruoalla: ”keveesti kestin kylmän, kuuman ajat ja elin elämääni miettiväistä”. Valo on Pier Damiano. Hänen elämäänsä oli vähän jäljellä, ”kun mulle tyrkättiin tuo hattu”: erakosta tehtiin kardinaali vastoin hänen tahtoaan.

Nyt hän moittii kirkon ruhtinaita. Apostolit kulkivat laihoina ja avojaloin, mutta nykyiset papit ovat niin raskaita, että tarvitsevat tukijan, taluttajan ja liepeen kantajan. Kun he ratsastavat, viitta peittää ratsun niin, että ”eläintä kaks käy saman peiton alla”. Valot laskeutuvat portaita hänen ympärilleen ja päästävät huudon, jolle ei ole vertaa, ja sen ukkonen huumaa Danten. Beatrice rauhoittaa häntä kuin äiti kalpeaa poikaansa: jos Dante olisi ymmärtänyt huudon rukoukset, hän tietäisi jo jumalallisen koston, jonka hän näkee ennen kuolemaansa.

Suurin valoista kertoo tuoneensa Kristuksen nimen Cassinon vuorelle, jonka huipulla palvottiin vielä vanhoja jumalia. Se on Benedictus, lännen ensimmäisen sääntökunnan perustaja. Hänen sääntönsä on nyt ”paperin haaskuuta maan päällä”, luostarien muurit ovat paheen pesiä, ja ”valkeast' on musta tullut”. Sitten sielut kohoavat pyörteenä ylös portaita.

Miksi Beatrice ei hymyile?

Beatricen kauneus syttyy sitä kirkkaammaksi, mitä ylemmäs he nousevat, ja Danten kuolevaiset voimat olisivat sen edessä ”kuin lehvä, johon tuli taivaan iskee”. Semele pyysi saada nähdä Jupiterin täydessä loistossaan, ja salama poltti hänet tuhkaksi.

Liikuttaja: Tronit
Sielut: pyhien asioiden mietiskelyssä eläneet
Tiede: tähtitiede (Convivion mukaan)

Lähteet eroavat: Toynbeen mukaan Saturnus oli Leijonan tähdistössä keväällä 1300. Treccanin mukaan Saturnuksen asema puoltaa matkan alkamispäiväksi 25. maaliskuuta 1301, sillä keväällä 1300 Saturnus oli vasta Leijonan seitsemännessä asteessa.

Lähteet eroavat: Leinon mukaan sielujen huuto vaatii kostoa ennen kaikkea Bonifatius VIII:lle. Treccanin mukaan Beatricen ennustus on luettu Anagnin nöyryytykseksi, Avignonin maanpaoksi tai tarkoituksella avoimeksi jätetyksi.

Lähteet eroavat: Treccanin mukaan Pier Damiano syntyi 1007 ja meni Fonte Avellanan kamaldolilaisluostariin 1035, ja hänestä tuli sen priori 1043. Toynbeen mukaan hän syntyi noin 988, ja hänestä tuli benediktiiniluostarin apotti 1041.

Lähteet eroavat: Toynbeen mukaan Benedictus perusti Monte Cassinon luostarin muinaisen Apollon temppelin paikalle ja kuoli 543. Treccanin mukaan hän kaatoi vuorella Jupiterin alttarin ja patsaan tuhoamatta vanhaa temppeliä ja kuoli 547 tai vuotta myöhemmin.

Pier Damiano

Pier Damiano syntyi köyhään perheeseen Ravennassa 1007. Hänen veljensä Damiano auttoi häntä opinnoissa, ja kiitokseksi Pietari näyttää ottaneen veljensä nimen. Hän meni Fonte Avellanan luostariin Catria-vuoren rinteelle 1035 ja tuli sen prioriksi 1043. Hän kuoli Faenzassa 1072.

Perimätiedon mukaan Dante itse olisi oleskellut Fonte Avellanassa lähdettyään Veronasta. Toynbeen mukaan tieto perustuu hyvin hataraan pohjaan, mutta Treccanin mukaan perimätieto ei ole epäuskottava. Benvenuto huomautti, että jos Dante olisi vielä elänyt, hän olisi voinut kirjoittaa kolmesta eläimestä saman peiton alla: kardinaalista, jalkavaimosta ja hevosesta. Hän oli kuullut eräästä tuttavastaan, joka ratsasti metsälle jalkavaimo takanaan satulassa.

Runossa Pier Damiano kertoo olleensa Pietari Syntinen ”Neitseen majassa” Adrianmeren rannalla, ja tällä nimellä hän kutsui itseään kirjeissäänkin. Mikä tämä maja oli? Monet selittäjät pitivät sitä Ravennan Santa Maria in Porto -luostarina, mutta Toynbeen mukaan sitä ei tiettävästi ollut vielä Pier Damianon eläessä. Sen perusti 1096 hänen kaimansa Pietro degli Onesti, jonka oletetaan myös kutsuneen itseään Pietari Syntiseksi, joten jotkut arvelevat Danten sekoittaneen miehet. Mercatin mukaan maja on Pomposan Santa Marian luostari Po-joen suistossa, jossa Pier Damiano asui kaksi vuotta. Treccanin mukaan sekään ei ratkaise kysymystä.

Benedictus ja hänen veljensä

Benedictus syntyi Nursiassa 480. Hän eli kolme vuotta yksin luolassa, ja pyhyyden maine sai läheisen luostarin munkit valitsemaan hänet apotikseen; perimätiedon mukaan luostari oli Vicovaro. Kun munkit yrittivät päästä hänestä eroon myrkyllä, hän lähti. Monte Cassinolle, jolla oli vanha pakanatemppeli, hän perusti kuuluisan luostarinsa, ja siellä hän kuoli. Hänen luostarisääntönsä tuli lopulta kaikkien läntisten munkkien säännöksi.

Hänen vierellään loistavat Macarius ja Romualdus. Toynbeen mukaan on epävarmaa, mitä Macariusta Dante tarkoittaa: tunnetuimmat ovat kaksi pyhän Antoniuksen oppilasta, joita Dante ei ehkä erottanut toisistaan. Romualdus perusti Camaldolin sääntökunnan. Kerrotaan, että nuorena hän näki isänsä surmaavan vastustajansa kaksintaistelussa, ja järkyttyneenä hän meni luostariin.

Tähtitaivas

Laulut 22–27

Katse maahan

Laulut 22–23

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

Ma katsoin taapäin kehään seitsemähän
ja tämä taivaankappaleemme näytti
niin pienelt', että hymyilin ma sille.

Kahdeskymmenestoinen laulu, suom. Eino Leino

Beatrice ohjaa Danten portaille pelkällä viittauksella, eikä maan päällä mikään liike vedä vertoja nousun vauhdille. Lukija ei ehtisi pistää sormeaan tuleen ja vetää sitä pois, kun Dante on jo Kaksosten tähtimerkissä, kahdeksannessa taivaassa. Hän syntyi näiden tähtien alla ja kiittää niitä koko nerostaan: ”Oi, tähdet kirkkaat, oi, sa valkeus”. Säkeestä on laskettu likimäärin Danten syntymäpäivä.

Ennen kuin riemusaatto saapuu, Beatrice käskee Danten katsoa alas ja nähdä, kuinka paljon maailmaa hän on jo pannut tämän jalkojen alle. Dante katsoo seitsemän taivaan läpi ja näkee kaikkien seitsemän planeetan suuruuden, nopeuden ja etäisyydet. Kuu näkyy hänelle nyt toiselta puolelta ilman tummia täpliä, joiden vuoksi hän oli ennen luullut sitä harvaksi ja tiheäksi. Maa näyttää niin pieneltä, että hän hymyilee sille, ja alkutekstissä se on kukkapenkki, joka tekee meistä niin raivoisia.

Sitten hän kääntää katseensa takaisin Beatricen silmiin. Beatrice tähyää taivaalle kuin lintu, joka odottaa oksalla auringon nousua. Pian taivas kirkastuu, ja hän sanoo: ”Katso, siin' on laumat Kristuksen riemukulun”. Tuhansien valojen yllä on aurinko, josta ne kaikki saavat valonsa, ja sen läpi kuultaa Kristus niin häikäisevänä, ettei Danten silmä kestä. Hänen sielunsa laajenee ja menee ulos itsestään kuin salama pilvestä.

Kun Dante avaa silmänsä, hän kestää jo Beatricen hymyn. Vaikka kaikki runottarien ravitsemat kielet auttaisivat häntä, hän ei saisi laulettua sen tuhannesosaa. Pyhän laulun täytyy hypätä sen yli kuin kulkijan, jonka edessä tie nousee pystyyn. Beatrice kääntää hänen katseensa ruusuun, Mariaan, jota Dante rukoilee aamuin ja illoin. Taivaasta laskeutuu kruunun muotoinen soihtu ja kiertää Mariaa laulaen: se on arkkienkeli Gabriel.

Sitten Maria nousee Poikansa perässä ylimpään taivaaseen, ja valot jäävät laulamaan Regina coeli -hymniä, taivaan kuningattaren ylistystä. Laulun viimeinen säe kertoo jo, kuka astuu seuraavaksi Danten eteen: ”hän, jolla avaimet on auvon tämän”.

Liikuttaja: Kerubit
Sielut: ei omaa ryhmää: kaikki autuaat riemusaatossa
Tiede: fysiikka ja metafysiikka (Convivion mukaan)

Lähteet eroavat: Leinon mukaan keskiajan tähtitieteilijät laskivat auringon tulevan Kaksosiin noin 20. toukokuuta, joten Danten syntymäpäivä osuu toukokuun viimeiselle kymmenelle päivälle. Toynbeen mukaan aurinko tuli Kaksosiin 18. toukokuuta 1265 ja lähti 17. kesäkuuta, ja syntymäpäivä on näiden välillä.

Kiintotähtien taivas

Kahdeksatta taivasta kutsuttiin kiintotähtien taivaaksi, koska tähtien keskinäinen asema ei muutu toisin kuin planeettojen. Taivas kiertää kuitenkin hitaasti: liikkeen laskettiin yleensä olevan aste sadassa vuodessa, joten kierros kestäisi 36 000 vuotta.

Danten jakso kahdeksannessa taivaassa alkaa ja päättyy samoin: hän katsoo kaukaista maata. Treccanin mukaan maan pienuuden näkeminen näyttää merkitsevän selvää havahtumista ennen korkeinta näkyä, joka on maallisuudesta kauimpana ja jonka keskipisteenä on Kristus. Leino vertaa säettä Senecan sanoihin ”Punctum est in quo bellatis”, se on piste, jossa te sotitte.

Usko ja toivo

Laulut 24–25

Lähteet: Leino, Toynbee, Dante ja Treccani

palaava toisin äänin, toisin hapsin
oon silloin, otan laulun laaker-lehvän
ma luona kasteheni pyhän paikan.

Kahdeskymmenesviides laulu, suom. Eino Leino

Beatrice pyytää autuaita antamaan Dantelle pisaran siitä, mitä he juovat. Sielut kiertävät kuin rattaat kellon koneistossa, kukin omalla nopeudellaan, ja kauneimmasta kehästä irtoaa liekki, jonka veroista kirkkautta Dante ei ole nähnyt kenelläkään. Se on apostoli Pietari, joka kantoi maan päällä taivaan avaimia. Beatricen pyynnöstä hän ryhtyy tutkimaan Danten uskoa, ja Dante valmistautuu kuin kokelas, joka asestautuu todisteluun ja odottaa opettajan kysymystä.

”Mikä on usko?” Dante vastaa apostoli Paavalin sanoin: usko on luottamusta siihen, mitä toivotaan, ja varmuutta siitä, mitä ei näe. Pietari puhuu uskosta kuin kolikosta. Sen laatu ja paino on nyt tutkittu, ”mut lausu, onko se sun kukkarossas!” On, Dante vastaa, niin kirkkaana ja ehjänä, ettei sen leimaa voi epäillä. Kun koe päättyy, Pietari kiertää häntä kolmesti laulaen ja siunaten.

Seuraavan laulun alussa Dante puhuu omasta toiveestaan. Pyhä runo, jonka luomiseen ovat osallistuneet taivas ja maa, on laihduttanut häntä vuosia. Jos se joskus voittaa julmuuden, joka sulkee hänet ulos Firenzestä, hän palaa runoilijana kauniiseen lammastarhaan, jossa hän nukkui karitsana. Seppeleen hän ottaa kastekirkossa, jossa hänet kastettiin. Toive ei toteutunut: Dante kuoli maanpaossa 1321, kaukana Firenzestä.

Samasta kehästä tulee toinen valo, apostoli Jaakob, jonka pyhättö oli keskiajalla suosittu pyhiinvaelluspaikka, ja apostolit tervehtivät toisiaan kuin kyyhkyset. Jaakob kysyy toivosta, ja Beatrice vastaa Danten puolesta: kukaan taistelevan kirkon lapsista ei toivo niin kuin hän. Dante määrittelee toivon varmaksi odotukseksi tulevasta kunniasta.

Sitten valojen keskellä syttyy kolmas, niin kirkas, että talvella yksikin sellainen tähti tekisi kuukaudesta pelkkää päivää. Se on Johannes, joka lepäsi Kristuksen rinnalla. Keskiajalla uskottiin, ettei hän kuollut vaan nousi taivaaseen ruumiineen, ja Dante tuijottaa valoa nähdäkseen ruumiin. Johannes torjuu: hänen ruumiinsa on maata maassa. Kun Dante kääntyy Beatricen puoleen, hän ei näe tätä, vaikka seisoo hänen vierellään.

Lähteet eroavat: Toynbeen mukaan Pietari kuoli marttyyrina luultavasti noin vuonna 68; Treccanin mukaan noin 67 ja tutkija Guarduccin uudemman oletuksen mukaan 64.

Kolme apostolia

Toynbeen mukaan Pietari edusti uskoa, Jaakob toivoa ja Johannes rakkautta niinä kertoina, jolloin nämä kolme olivat yksin Kristuksen kanssa: Jairuksen tyttären herättämisessä, kirkastusvuorella ja Getsemanen puutarhassa. Perimätiedon mukaan Pietari oli Rooman ensimmäinen piispa ja kuoli marttyyrina Neron vainoissa. Brunetto Latinin kertomuksessa, joka Toynbeen mukaan kuvaa Danten ajan perimätietoa, Pietari ristiinnaulitaan pää alaspäin.

Jaakob surmattiin vuonna 44. Perimätiedon mukaan hän saarnasi Espanjassa, ja hänen ruumiinsa siirrettiin Compostelaan Galiciaan. Pyhäinjäännösten sanottiin löytyneen vuonna 835, kun tähti opasti piispan paikalle, ja siitä tuli nimi Campus Stellae, tähtien kenttä. Dante tekee hänestä Jaakobin kirjeen kirjoittajan, vaikka kirjettä pidetään yleensä Jaakob nuoremman kirjoittamana.

Johannes ja Pietari juoksivat kilpaa Kristuksen haudalle: Johannes ehti ensin, mutta Pietari astui ensimmäisenä sisään. Johannes kertoo Dantelle, että ruumiineen on noussut taivaaseen vain kaksi: useimpien selittäjien mukaan Kristus ja Maria, joidenkin mukaan Henok ja Elia.

Rakkaus ja Aadam

Laulu 26

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

On luonnon työ, ett' ihmisell' on kieli;
mut millainen, sen luonto jättää teille
niin tehtäväks kuin teitä huvittavi.

Kahdeskymmeneskuudes laulu, suom. Eino Leino

Dante on sokea. Johanneksen liekki, joka sammutti hänen näkönsä, rauhoittaa häntä: näkö ei ole kadonnut vaan häikäistynyt, ja Beatricen silmissä on parantava kyky. Siihen asti Dante saa korvata näön puheella. Johannes kysyy, ”ken tähän maaliin suunnannut on jouses”, ja Dante vastaa, että filosofian todisteet ja Raamatun arvovalta ovat istuttaneet häneen rakkauden liekin.

Kun Dante vaikenee, koko taivas laulaa ”Pyhä, pyhä, pyhä!”, ja Beatrice laulaa mukana. Kuin kirkkaan valon herättämä mies, joka säikähtää ensin näkemäänsä, Dante saa näkönsä takaisin. Beatrice ajaa suomut hänen silmistään katseellaan, joka kantaa tuhannen peninkulman päähän. Nyt Dante näkee paremmin kuin ennen, ja heidän seurassaan loistaa neljäs valo. Siinä katselee Luojaansa ensimmäinen sielu, jonka Luoja on koskaan luonut: Aadam.

Niin kuin eläimen tunteet näkyvät sen turkin värähtelystä, Aadamin ilo näkyy hänen valonsa läpi. Hän näkee totuuden peilistä Danten kysymykset, ennen kuin tämä ehtii esittää ne. Milloin Jumala pani hänet paratiisiin, kuinka kauan hän sai olla siellä, mikä oli Jumalan suuren vihan todellinen syy ja mitä kieltä hän puhui? Syy ei ollut hedelmän syöminen vaan se, että hän kulki rajamerkkien yli: tottelemattomuus Jumalan käskylle.

Aadamin kieli oli kuollut jo ennen Baabelin tornin rakentamista, sillä mikään järjen työ ei kestä ikuisesti. Luonto antaa ihmiselle kielen, mutta millaisen, sen se jättää ihmisille, ja heidän tapansa ovat kuin oksan lehdet: yksi lähtee, ja toinen tulee tilalle. Aadamin suulla Dante peruu oman aiemman käsityksensä. Teoksessaan De vulgari eloquentia hän oli kirjoittanut, että Jumala loi Aadamin kielen yhdessä tämän sielun kanssa ja että sitä puhuttiin Baabelin torniin asti.

Maan päällä Aadam eli 930 vuotta, ja Limbuksessa, helvetin esipihassa, hän odotti 4 302 vuotta, kunnes Kristus vapautti hänet. Viimeiseksi hän kertoo ajastaan maallisessa paratiisissa, korkeimmalla vuorella meren yllä: ensimmäisestä hetkestä siihen, joka seuraa kuudetta tuntia. Ensimmäinen ihminen ehti olla paratiisissa vain seitsemän tuntia.

Lähteet eroavat: Leinon ja Treccanin mukaan Aadam oli paratiisissa seitsemän tuntia; Toynbeen mukaan hieman yli kuusi tuntia. Alkutekstissä aika kulkee ensimmäisestä tunnista kuudetta seuraavaan.

Rakkauden koe

Leinon mukaan Dante luettelee kaksi syytä rakastaa Jumalaa: filosofian, joka näyttää kaiken luodun tähtäävän hyvään ja korkeimpaan hyvään, sekä Raamatun arvovallan. Dante viittaa filosofiin, joka osoittaa, että ikuisista olennoista ensimmäinen on Rakkaus. Toynbeen ja Leinon mukaan hän on luultavasti Aristoteles, vaikka jotkut ovat Toynbeen mukaan ajatelleet Platonia tai Dionysios Areopagitaa. Raamatusta Dante mainitsee Jumalan sanat Moosekselle ja Johanneksen oman kirjan, Leinon mukaan Ilmestyskirjan ja mahdollisesti myös evankeliumin ensimmäisen luvun.

Leinon suomennoksessa Dante vastaa varovasti: rakkauden liekin ”lienee” istuttanut järki ja arvovalta. Alkutekstissä varausta ei ole: ”cotale amor convien che in me si ’mprenti”.

Aadamin kieli ja vuodet

De vulgari eloquentiassa Dante oli kirjoittanut, että Aadamin ensimmäinen sana oli Jumalan nimi El, ja Treccanin mukaan hän seurasi siinä todennäköisesti Isidorusta. Runossa Jumalaa kutsuttiin Aadamin eläessä I:ksi ja myöhemmin Eliksi. Toynbeen mukaan säkeen lukutapa on epävarma, vaikka useimmat näyttävät kannattavan I:tä. Hänen mukaansa I tarkoittaa Jahia tai Jehovaa; Leinon mukaan se on pikemmin muinainen Jumalan vertauskuva kuin Jehovan alkukirjain.

Treccanin mukaan patristisen kirjallisuuden tutkimus sai Danten todennäköisesti muuttamaan kantansa De vulgari eloquentian jälkeen, ja runossa hän esittää uuden opin. Aadamin vuosista voi laskea maailman iän: Leinon mukaan luomisesta Kristuksen kuolemaan kului 5 232 vuotta, ja Toynbeen laskussa luomisesta matkan vuoteen on 6 498 vuotta.

Pietarin viha

Laulu 27

Lähteet: Leino, Toynbee, Treccani ja Dante

Hän, jok on paikkani maan päällä vienyt,
mun oman, oman paikkani, mi vapaa
Jumalan Pojan kasvojen on eessä,

Kahdeskymmenesseitsemäs laulu, suom. Eino Leino

”Soi Isän, Pojan, Pyhän Hengen kiitos!” kaikuu kautta Paratiisin, ja Danten silmissä maailmankaikkeus näyttää hymyilevän. Neljästä soihdusta se, joka tuli ensin, alkaa loistaa muita kirkkaammin. Se on Pietari, ja hän muuttuu kuin valkoinen Jupiter muuttuisi, jos se ja punainen Mars olisivat lintuja ja vaihtaisivat sulkia. Kun kuoro vaikenee, Pietari sanoo: jos hän vaihtaa väriä, Dante ei saa ihmetellä, sillä kun hän puhuu, kaikki muutkin vaihtavat väriä.

Pietarin paikka, jonka anastaja on vienyt maan päällä, on Kristuksen silmissä tyhjä, ja alkutekstissä Pietari toistaa sanat ”il luogo mio” kolmesti. Anastaja on tehnyt Pietarin haudasta veren ja loan viemärin, niin että taivaasta langennut enkeli iloitsee siitä Helvetissä. Koko taivas peittyy samaan väriin kuin pilvet, joita aurinko valaisee vastapäätä aamuin ja illoin. Beatrice muuttuu kuin siveä nainen, joka arastuu kuullessaan toisen synnistä, ja Dante arvelee, että sellainen pimennys oli taivaassa, kun Kristus kärsi.

Pietari tarkoittaa Bonifatius VIII:ta, jota Dante piti maanpakonsa syynä. Treccanin mukaan Bonifatius ei esiinny runossa koskaan suoraan, koska hän eli vielä matkan vuonna 1300. Hänet kiroavat sen sijaan paavi, munkki, Danten esi-isä ja lopulta Pietari itse. Helvetissä simoniaakkien eli kirkonviroilla kauppaa käyneiden kuopassa paavi Nikolaus III luuli Dantea Bonifatiukseksi. Petollisten neuvonantajien liekeissä munkiksi ryhtynyt Guido da Montefeltro toivotti turmaa paaville, joka oli syössyt hänet takaisin syntiin.

Pietari jatkaa: kirkkoa ei kasvatettu hänen ja marttyyripaavien verellä kullan hankkimiseksi, eikä avaimia annettu sotalipun merkiksi kastettuja vastaan tai hänen kuvaansa myytyjen etuoikeuksien sinetiksi. Täältä katsoen paimenten puvuissa kulkee ahneita susia kaikilla laitumilla, ja samaa verta valmistautuvat juomaan myöhemmät paavit, Klemens V ja Johannes XXII. Ennustus on jälkiviisautta: Johannes XXII valittiin vasta 1316. Pietari käskee Danten avata suunsa, kun tämä palaa maan päälle, eikä peittää sitä, mitä hän itse ei peitä.

Sitten autuaat nousevat kuin talven lumisade, joka sataisi ylöspäin, ja Dante seuraa heitä katseellaan, kunnes he ovat liian kaukana. Beatrice käskee häntä katsomaan alas: taivas on kääntänyt hänet niin, että hän näkee Cadizin takana Atlantin, jolle Odysseus purjehti hullulle matkalleen. Kun Dante kääntyy Beatricen hymyyn, tämän katseen voima nostaa hänet syntymänsä tähtien luota nopeimpaan taivaaseen. Beatrice kertoo, että täältä alkaa maailman liike: ajan juuret ovat tässä maljassa, lehdet muissa.

Laiton vai arvoton paavi

Toynbeen mukaan Pietari syyttää Bonifatiusta paavinistuimen anastamisesta, koska hänen valintansa ei ollut pätevä niin kauan kuin edeltäjä Celestinus V eli. Treccanin mukaan Bonifatius ei ole Danten silmissä laiton paavi vaan yhä Kristuksen sijainen, mutta arvoton. Pietarin sanoja ei voi Treccanin mukaan lukea syytökseksi kanonisesta laittomuudesta: paavinistuin on tyhjä Jumalan Pojan tuomiossa, vaikka ihmisistä ei siltä näytä. Leino jättää kohteen avoimeksi: matkan vuonna 1300 syytös osuu Bonifatiukseen, mutta Paratiisin kirjoitusaikana Johannes XXII:een.

Celestinus V luopui virastaan vain viiden kuukauden jälkeen, ja Bonifatius valittiin hänen seuraajakseen. Ranskan kuninkaan lähettiläs Guillaume de Nogaret järjesti Anagnin häväistyksen syyskuussa 1303, ja alle kuukautta myöhemmin Bonifatius kuoli.

Paimenet ja sudet

Toynbeen mukaan Pietari viittaa Johannes XXII:n kiristykseen ja ahneuteen sekä tämän edeltäjän, gaskonjalaisen Klemens V:n, simoniaan. Klemensin aikana paavinistuin siirrettiin Avignoniin, missä se pysyi yli seitsemänkymmentä vuotta, eikä Klemens näytä Toynbeen mukaan koskaan käyneen Italiassa. Villanin mukaan Johannes XXII jätti kuollessaan valtavan aarteen, joka oli kertynyt enimmäkseen kirkollisista nimityksistä perityistä maksuista.

Kirkkoa kasvattaneet marttyyrit ovat perimätiedon mukaan Pietarin seuraajat Linus ja Cletus sekä Sixtus, Pius, Calixtus ja Urbanus. Kastettuja vastaan liehuva lippu viittaa Toynbeen mukaan guelfien ja ghibelliinien riitaan, ja Leinon mukaan paavien ei kuulunut suosia toista puoluetta ja vihata toista.

Tammikuun ennustus

Kristallitaivaassa Beatrice valittaa ahneutta, joka painaa ihmiset niin syvälle, ettei kukaan jaksa nostaa katsettaan sen aalloista. Viattomuus ja usko löytyvät enää lapsista, ja syy on se, ettei maan päällä ole hallitsijaa. Muutos tulee kuitenkin, ennen kuin tammikuu siirtyy kokonaan pois talvesta sen sadasosan vuoksi, jonka ihmiset laiminlyövät. Treccanin mukaan Beatricen ja Pietarin ennustukset täydentävät sitä, mitä Vergilius sanoi vinttikoirasta Helvetin alussa.

Sadasosa on juliaanisen kalenterin virhe. Toynbeen mukaan vuosi oli vajaan päivän sadasosan liian pitkä, joten Danten aikana virhe oli jo yli kahdeksan päivää. Se korjattiin vasta 1582, kun paavi Gregorius XIII otti käyttöön uuden kalenterin. Leinon mukaan Danten ennustus toteutuisi siis vasta noin 3 000 vuoden päästä.

Kristallitaivas ja Empyreum

Laulut 27–33

Piste

Laulut 28–29

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

näin pisteen, mi niin vahvaa valkeutta
säteili, että silmän häikäistyneen
sen eessä sulkeutua pakko oli.

Kahdeskymmeneskahdeksas laulu, suom. Eino Leino

Beatricen silmistä Dante näkee valon kuin peilistä liekin, joka palaa hänen takanaan, ja kääntyy katsomaan. Piste säteilee niin terävää valoa, että silmän on suljettava, ja pieninkin tähti näyttäisi sen rinnalla kuulta. Piste kuvaa Jumalaa, jakamatonta ja aineetonta. Sitä kiertää tulikehä nopeammin kuin nopein liike, joka kiertää maailman. Sen ympärillä kiertää kahdeksan muuta kehää, kukin sitä hitaammin, mitä kauempana se on ensimmäisestä. Seitsemäs on jo niin laaja, ettei sateenkaari ulottuisi sen ympäri.

Beatrice sanoo, että pisteestä riippuvat taivas ja koko luonto, ja lähin kehä on nopein, koska sitä liikuttaa palavin rakkaus. Dante ihmettelee: aistien maailmassa taivaat ovat sitä jumalaisempia, mitä kauempana ne ovat maailman keskuksesta, maasta. Beatrice neuvoo mittaamaan voimaa eikä kokoa. Suurin taivas, joka kiertää kaikki muut mukanaan, vastaa kehää, joka rakastaa ja tietää eniten. Kun hän vaikenee, kehät säkenöivät kuin sula rauta, ja kuorosta kuoroon kaikuu hoosianna.

Beatrice nimeää kuorot kolmittain: lähimpinä serafit, kerubit ja tronit, sitten vallat, voimat ja mahtajat, uloimpina päät, arkkienkelit ja enkelit. Niin ne erotti ja nimesi Dionysios Areopagita, kreikkalainen kirjoittaja, joka esiintyi teoksissaan apostoli Paavalin oppilaana. Paavi Gregorius Suuri poikkesi hänestä, mutta kun Gregoriuksen silmät aukesivat tässä taivaassa, hän nauroi itselleen. Dante korjaa samalla virheen, jonka hän itse teki aiemmassa teoksessaan. Conviviossa hänellä oli toinen järjestys, jossa tronit liikuttivat Venusta, ja Treccanin mukaan hän on tässä Gregoriuksen kaltainen.

Beatrice vaikenee hymyillen ja katsoo pisteeseen. Sitten hän kertoo, että ikuinen rakkaus loi enkelit ajan ulkopuolella. Osa niistä lankesi nopeammin kuin ehtii laskea kahteenkymmeneen. Lankeemuksen alkusyy oli Luciferin kirottu ylpeys, ja hänet Dante näki Helvetissä maailman kaikkien painojen alla. Enkeleitä on niin monta, ettei niiden lukua voi määrätä, ja niissä Jumala on luonut itselleen lukemattomia peilejä mutta pysyy silti yhtenä.

Liikuttaja: Serafit
Sielut: ei omaa ryhmää: enkelien yhdeksän kuoroa
Tiede: etiikka eli moraalifilosofia (Convivion mukaan)

Lähteet eroavat: Treccanin mukaan Convivion järjestys on sama kuin Gregoriuksen Moralia-teoksessa ja Brunetto Latinin Tresorissa. Toynbeen mukaan Conviviossa on vielä kolmas järjestys, jonka Dante näyttää lainanneen Brunettolta.

Kuorojen järjestys

Treccanin mukaan Pseudo-Dionysios oli kreikkalainen uusplatonikko, joka esiintyi teoksissaan apostoli Paavalin käännyttämänä Areopagin Dionysioksena, ja tutkijat ajoittavat hänet yleensä 400- ja 500-lukujen taitteeseen. Hän jakoi enkelit kolmeen hierarkiaan, joissa kussakin on kolme kuoroa, ja Toynbeen mukaan hänen teoksestaan Taivaallinen hierarkia tuli keskiajan enkeliopin oppikirja. Gregorius Suuri esitti teoksissaan kaksi eri järjestystä. Skolastikot pitivät eroa vähäpätöisenä mutta suosivat Dionysiosta, koska hänen uskottiin oppineen totuuden Paavalilta.

Dante ei sovittele eroa, vaan sanoo suoraan, että Gregorius erehtyi, koska Dionysios oppi kuorojen järjestyksen Paavalin ilmestyksestä. Treccanin mukaan Danten käsitys eroaa Dionysioksesta silti olennaisesti: Danten enkelit vaikuttavat suoraan taivaisiin, ja ne ovat samat kuin taivaiden liikuttajat.

Enkelien luominen

Treccanin mukaan Beatrice kertoo, että Jumala loi enkelit yhtä aikaa ajan kanssa ensimmäisenä päivänä ja kaikki hyviksi, myös ne, jotka myöhemmin kapinoivat. Treccanin Primo mobile -artikkelin mukaan ne luotiin Empyreumissa; Empireo-artikkelin mukaan ei missään ruumiillisessa paikassa. Beatrice torjuu Hieronymuksen väitteen, että enkelit luotiin vuosisatoja ennen muuta maailmaa. Enkelien ei tarvitse muistaa, koska ne eivät koskaan käännä katsettaan Jumalasta.

Sitten Beatrice moittii saarnaajia, jotka keksivät omiaan ja vaikenevat evankeliumista: Firenzessä ei ole niin monta Lapoa ja Bindoa kuin saarnatuoleista huudetaan vuodessa satuja. Toynbeen mukaan nimet olivat Firenzen tavallisimpia. Beatricen mukaan Pyhän Antoniuksen porsaat lihovat rahalla, josta leimamerkki puuttuu. Munkkien sanotaan lihottaneen almuilla sikoja, joita kansa piti taikauskoisesti pyhinä, ja he käyttivät sitä hyväkseen almuja kerätessään.

Valovirta ja ruusu

Laulu 30

Lähteet: Leino, Treccani, Toynbee ja Dante

niin suuri kirkkaus minut ympär' saarsi
ja verhos minut hohtehensa huntuun
niin taajaan, etten nähdä voinut mitään.

Kolmaskymmenes laulu, suom. Eino Leino

Pistettä ympäröivä riemuitseva joukko haihtuu Danten silmistä vähitellen kuin tähdet aamulla, yksi kerrallaan. Rakkaus ja näkemisen puute kääntävät hänen katseensa Beatriceen. Beatricen kauneus on kasvanut joka taivaassa, ja nyt se on niin suuri, että Dante uskoo vain sen Luojan nauttivan siitä täysin. Hänen on lakattava laulamasta siitä kuin taiteilijan, joka on kohdannut äärirajansa. Beatrice kertoo, että he ovat nousseet kristallitaivaasta Empyreumiin, puhtaan valon taivaaseen, joka on täynnä rakkautta ja iloa.

Kirkkaus kietoo Danten kuin salama, niin ettei hän näe mitään, mutta sitten hänelle syttyy uusi näkö, eikä mikään valo ole enää liian kirkas. Hän näkee valoa kuin virran kahden rannan välissä, joita verhoaa ihmeellinen kevät. Virrasta nousee eläviä säkeniä, jotka painuvat kukkiin kuin kullan kehystämät rubiinit ja vaipuvat taas virtaan. Beatrice käskee hänen juoda, ja heti kun Danten silmäluomien reunat koskettavat virtaa, pitkä virta näyttää muuttuvan pyöreäksi. Säkenet ja kukat paljastuvat taivaan kahdeksi hoviksi, enkeleiksi ja autuaiksi.

Ylhäällä on valo, joka tekee Luojan näkyväksi luoduille, ja sen kehä olisi liian väljä vyöksi auringolle. Sen ympärillä heijastuvat tuhansille porrasistuimille kaikki ihmiset, jotka ovat päässeet sinne, kuin kukkiva kukkula veden pintaan. Jos alinkin porras kokoaa niin paljon valoa, kuinka laaja onkaan ruusu ylimmiltä terälehdiltään! Läheisyys ja etäisyys eivät siellä lisää eivätkä vähennä mitään, sillä missä Jumala hallitsee suoraan, luonnon lailla ei ole merkitystä.

Lähteet eroavat: Leinon mukaan valovirta muuttuu myöhemmin aurinkoa suuremmaksi valoksi; Treccanin mukaan se muuttuu järveksi, ja Toynbee kutsuu ruusun keskustaa valon mereksi.

Ruusun malli

Treccanin mukaan ruusun keltainen keskusta on valon järvi, jota kiertää yli tuhat samankeskistä kehää kuin kukan terälehdet. Kehät nousevat amfiteatterin tapaan korkeammalle kuin on matka meren syvyydestä ilman ylimpään kerrokseen. Toynbeenkin mukaan ruusu muistuttaa amfiteatteria, jonka keskustan muodostaa valon meri.

Ruusun mallia on etsitty Veronan amfiteatterista, Rooman Colosseumista, kirkkojen kattokruunuista ja Graalin temppelistä. Treccanin mukaan nykyään yleisin käsitys on, että malli olisi jonkin kirkon ruusuikkuna, jonka lasimaalaukset esittivät Paratiisia, ja siitä tulisivat myös ruusun valo ja värit. Ajatuksen esitti ensimmäisenä Ozanam. Leinon mukaan Dante lienee saanut valovirran kuvan Raamatusta.

Tyhjä istuin

Laulut 30–31

Lähteet: Leino, Toynbee, Treccani ja Dante

Tuoll' istuimella, mihin katsees kiintyy
vuoks kruunun, joka kimmeltää sen päällä,
jo ennen kuin sa häitä näitä maistat,

Kolmaskymmenes laulu, suom. Eino Leino

Beatrice johtaa Danten, joka haluaa puhua mutta vaikenee, taivasruusun keltaiseen kupuun. ”Katso, kuin suur' on pyhäin valkoviitta-seura!” hän sanoo. Taivaan kaupungin kehä on laaja, ja istuimet ovat jo niin täynnä, että vain harvoja puuttuu.

Täällä istuvat kaikki autuaat, myös ne, jotka Dante näki valoina alemmissa taivaissa, Piccarda muiden mukana. Siellä he näyttäytyivät vain merkiksi autuutensa asteesta. Täällä valon naamiot putoavat heidän kasvoiltaan, ja Dante näkee heidät omissa ruumiissaan, sellaisina kuin he ovat viimeisellä tuomiolla.

Yksi suuri istuin on tyhjä, mutta sen päällä kimaltaa jo kruunu. Beatrice kertoo, että siinä istuu ennen Danten kuolemaa ylevä Henrik, josta tulee keisari ja joka tulee oikaisemaan Italian, ennen kuin se on valmis. Ennustus on jälkiviisautta: matka tapahtuu vuonna 1300, ja Henrik valittiin keisariksi vasta 1308. Dante odotti häneltä myös keinoa päästä itse takaisin Firenzeen, mutta toiveet pettyivät katkerasti.

Beatrice jatkaa: sokea ahneus on tehnyt ihmisistä kuin lapsen, joka työntää imettäjänsä pois ja kuolee nälkään. Paaviksi tulee mies, joka ei kulje Henrikin kanssa samaa tietä julkisesti eikä salaa, mutta Jumala sietää häntä virassaan vain vähän aikaa. Hänet syöstään Helvetin simoniaakkien kuoppaan, jossa jokainen tulija painaa edellisen alemmas, ja hän painaa Bonifatius VIII:n syvemmälle. Nämä ovat Beatricen viimeiset sanat runossa, ja ne tuomitsevat paavi Klemens V:n, joka kuoli 1314, pian Henrikin jälkeen.

Valkean ruusun muodossa Dantelle näyttäytyy pyhä joukko, jonka Kristus vihki omakseen verellään. Enkelit lentävät kukan ja Jumalan väliä kuin mehiläiset, jotka vuoroin painuvat kukkiin ja vuoroin palaavat sinne, missä niiden työ muuttuu hunajaksi. Enkelien kasvot ovat elävää liekkiä, siivet kultaa ja kaikki muu valkoisempaa kuin lumi. Dante on tullut kuolevaisesta jumalaiseen ja ajasta ikuisuuteen, ”Firenzestä luo kansan terveen, hurskaan”.

Liikuttaja: ei ole: Empyreum ei liiku
Sielut: kaikki autuaat valkeassa ruusussa
Tiede: teologia (Convivion mukaan)

Lähteet eroavat: Alkutekstin mukaan paavi ei kulje Henrikin kanssa samaa tietä julkisesti eikä salaa, ja Leinon selityksen mukaan Klemens esti Henrikin aikeet salaisilla ja julkisilla juonitteluilla. Toynbeen mukaan Klemens vastusti Henrikiä salaa, vaikka näytti tukevan häntä.

Lähteet eroavat: Treccanin mukaan ruusu koostuu ihmisautuaista, ja enkelit lentävät sen ja Jumalan välillä. Leinon mukaan ruusun lehdillä istuvat sekä enkelit että autuaat sielut.

Henrik VII

Henrik, Luxemburgin kreivi, valittiin keisariksi Klemens V:n aloitteesta yksimielisesti marraskuussa 1308. Hän ylitti Alpit kesällä 1310, ja aluksi hänet otettiin hyvin vastaan. Kruunaus jouduttiin kuitenkin pitämään ilman juhlamenoja Lateraanin kirkossa. Sillä välin Klemens oli Ranskan kuninkaan uhkausten edessä vetänyt salaa tukensa keisarilta.

Henrik saapui Firenzen edustalle syyskuussa 1312, mutta joutui lokakuussa luopumaan piirityksestä. Matkalla etelään hän sairastui ja kuoli elokuussa 1313 Buonconventossa lähellä Sienaa, luultavasti Roomasta saatuun malariakuumeeseen, vaikka kuoleman huhuttiin johtuneen dominikaanimunkin myrkystä. Toynbeen mukaan kuolema oli Dantelle ja ghibelliineille musertava isku, ja heidän vastustajansa ottivat uutisen vastaan rajattomalla ilolla.

Bernhard

Laulut 31–32

Lähteet: Leino, Toynbee, Treccani ja Dante

Näin rukoilin; ja kaukaisuudestansa
hän hymyili ja katsehen loi minuun,
taas sitten kääntyi ikilähtehesen.

Kolmaskymmenesensimmäinen laulu, suom. Eino Leino

Dante kääntyy kysymään Beatricelta, mikä hänen mieltään askarruttaa, mutta tapahtuu toista: Beatricen sijasta hän näkee vanhuksen autuaiden vaatteissa. Vanhuksen silmistä ja otsalta loistaa iloinen hyvyys kuin lempeältä isältä. ”Missä on Beatrice?” kysyy Dante. Vanhus vastaa, että Beatrice lähetti hänet, jotta Dante pääsisi toiveensa päähän. Beatrice on palannut ansaitsemalleen paikalle ylhäällä ruusussa.

Dante kohottaa katseensa ja näkee Beatricen kulmilla kruunun, jossa ikuisuuden säteet heijastuvat. Kuolevaisen silmä ei ole merten syvyydessäkään niin kaukana ylimmästä ukkosen taivaasta kuin Beatrice nyt on Dantesta. Silti Dante näkee hänet selvästi, sillä välissä ei ole mitään. Dante kiittää häntä: Beatrice suvaitsi hänen pelastuksekseen jättää jälkensä ”kuolon maille” eli helvettiin ja toi hänet orjuudesta vapauteen kaikin keinoin. Beatrice hymyilee kaukaa, katsoo häneen ja kääntyy sitten ikuiseen lähteeseen.

Vanhus on pyhä Bernhard, 1100-luvun apotti ja keskiajan suuri mystikko, Marian uskollinen palvelija. Toynbeen mukaan hän on mietiskelyn vertauskuva, jonka avulla ihminen pääsee näkemään jumaluuden. Bernhard käskee Danten katsoa ylimpään kehään. Niin kuin itäinen taivaanranta loistaa aamulla kirkkaammin kuin se puoli, jonne aurinko laski, ruusun yläreunassa yksi kohta loistaa muita kirkkaammin. Siellä istuu Maria, ja häntä juhlii yli tuhat enkeliä siivet levällään, kukin omalla hohdollaan.

Bernhard ryhtyy opettajaksi ja näyttää, kuka missäkin istuu. Kolmannella rivillä ylhäältä lukien istuu Jaakobin vaimo Rakel ja hänen vieressään Beatrice. Ylimmällä rivillä Marian vieressä istuu kantaisä Aadam.

Aadamia vastapäätä istuu Lucia, joka sai Beatricen lähtemään Danten avuksi, kun Dante oli syöksymässä tuhoon. Matkan alussa Lucia tuli Beatricen luo, kun tämä istui vanhan Rakelin vieressä, samalla paikalla kuin nyt. Kaikki kolme taivaan naista, jotka silloin huolehtivat Dantesta, istuvat nyt ruusussa. Sitten Bernhard lopettaa puheensa kuin hyvä räätäli, joka leikkaa puvun kankaan mukaan, sillä Danten unen hetket haihtuvat.

Lähteet eroavat: Leinon ja Treccanin mukaan Bernhard meni munkiksi Cîteaux'n sistersiläisluostariin; Toynbeen mukaan benediktiiniluostariin. Leinon mukaan hänet julistettiin pyhäksi pari vuotta kuoleman jälkeen Marian-hartauden vuoksi; Toynbeen mukaan paavi Aleksanteri III julisti hänet pyhäksi muutama vuosi kuoleman jälkeen.

Lähteet eroavat: Treccanin Lucia-artikkelin mukaan Lucia istuu Annan vieressä. Treccanin Empyreum-artikkelin ja Toynbeen mukaan heidän välissään istuu Johannes Kastaja: Anna hänen oikealla ja Lucia vasemmalla puolellaan.

Lähteet eroavat: Treccanin mukaan Bernhard syntyi 1090 ja pyysi päästä Cîteaux'n munkiksi huhtikuussa 1112. Toynbeen mukaan hän syntyi 1091 ja liittyi luostariin 1113 kaksikymmentäkaksivuotiaana.

Ruusun istuimet

Heprealaisnaisten rivi halkaisee ruusun kuin muuri. Toisella puolella istuvat ne, jotka uskoivat tulevaan Kristukseen, ja siellä kukka on kypsä. Toisella puolella istuvat ne, jotka uskoivat jo tulleeseen, ja siellä on vielä tyhjiä paikkoja. Kummankin uskon autuaita on lopulta yhtä paljon, ja Leinon mukaan ajatus lienee Danten oma keksintö. Ylimpinä, lähimpänä Mariaa, istuvat ruusun kaksi juurta, Aadam ja Pietari.

Marian alapuolella istuvat rivi riviltä Eeva, joka iski haavan, jonka Maria paransi, sitten Rakel ja Beatrice sekä Saara, Rebekka, Judit ja Ruut, kuningas Daavidin isoisän äiti. Mariaa vastapäätä istuu Johannes Kastaja, joka kesti erämaan ja marttyyrikuoleman ja sitten kaksi vuotta helvettiä: Leinon ja Toynbeen mukaan hän odotti Limbuksessa Kristuksen kuolemaan asti. Hänen alapuolellaan istuvat Franciscus, Benedictus ja Augustinus. Pietarin vieressä istuu Johannes evankelista ja Aadamin vieressä Mooses, ja Pietaria vastapäätä Marian äiti Anna, joka ei käännä katsettaan tyttärestään edes laulaakseen hoosiannaa.

Keskiviivan alapuolella istuvat lapset, jotka eivät ole siellä omien ansioidensa vuoksi. Bernhardin mukaan he ovat ruusussa toisten ansiosta ja tietyin ehdoin: alussa autuuteen riitti vanhempien usko, sitten tarvittiin ympärileikkaus ja armon ajan tultua kaste. Toynbeen mukaan lapset pelastuivat kasteen kautta Kristuksen ansiosta. Marian edessä arkkienkeli Gabriel laulaa siivet levällään ”Ave Maria”, ja kaikki kuorot vastaavat.

Bernhard Clairvaux'lainen

Bernhard syntyi aatelisperheeseen Fontainesin kylässä lähellä Dijonia vuonna 1090 tai 1091. Hän liittyi runsaan kaksikymmenvuotiaana vastaperustettuun Cîteaux'n luostariin, ja kaksi vuotta myöhemmin hän raivasi koiruohon laaksoon paikan kuuluisalle Clairvaux'n luostarilleen. Hän kuoli 62-vuotiaana vuonna 1153. Hänen kirjoituksissaan näkyy hartaus Neitsyt Mariaa kohtaan. Leinon mukaan Dante tutki hänen askeettisia teoksiaan; Treccanin mukaan Dante ei mainitse häntä ennen näitä lauluja eikä näytä lainaavan häntä edes epäsuorasti.

Bernhard saarnasi myös tuhoisan toisen ristiretken, ja Danten kertomuksen mukaan sillä kaatui hänen isoisänsä isoisä Cacciaguida. Toynbeen mukaan ristiretken epäonnistuminen oli Bernhardille musertava isku, josta hän ei koskaan toipunut. Runon kuvaus lempeästä ilosta Bernhardin silmissä ja poskilla viittaa Toynbeen ja Butlerin mukaan todelliseen piirteeseen, jonka Auxerren piispa Alan mainitsee.

Kolme naista

Leinon selityksen mukaan Neitsyt Maria, Lucia ja Beatrice edustavat Jumalan armon kolmea lajia, kuten skolastinen teologia ne määritteli. Treccanin mukaan Lucia ei tarkoita toivoa eikä kaitselmusta, kuten jotkut selittäjät arvelevat, vaan valaisevaa armoa, Jumalan lahjaa, joka toimii yhdessä ihmisen kanssa. Paikkakin on Treccanin mukaan merkitsevä: Lucia istuu Annan vieressä, jonka nimi tarkoittaa hepreaksi armoa, ja vastapäätä Aadamia, joka ensimmäisenä menetti armon. Leinon mukaan Lucia edusti Dantelle myötävaikuttavaa armoa; Boccaccion mukaan hän tarkoittaa Jumalan laupeutta.

Helvetin toisessa laulussa Maria kutsuu Dantea Lucian uskolliseksi, ja Witte piti siksi todennäköisenä, että Lucia oli Danten suojeluspyhimys. Treccanin mukaan kertomus, että Lucia repi silmänsä irti ja lähetti ne häneen rakastuneelle miehelle, on hänen legendalleen täysin vieras, vaikka niin yleisesti uskotaan. Toynbee kertoo silti legendan, jonka mukaan silmät palautettiin hänelle entistä kauniimpina.

Viimeinen näky

Laulu 33

Lähteet: Leino, Toynbee, Treccani ja Dante

Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima;
mut kaihoain ja tahtoain nyt johti
kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,
mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.

Kolmaskymmeneskolmas laulu, suom. Eino Leino

Bernhard rukoilee Neitsyttä: ”Oi Neitsyt-äiti, tytär Poikas.” Marian kohdussa syttyi rakkaus, jonka lämmössä ruusu on kukkinut ikuisessa rauhassa. Bernhard kertoo, että Dante on nähnyt kaikkeuden syvimmästä kuilusta tänne asti henkien asteet yksi kerrallaan. Hän pyytää, että Dante saisi nostaa katseensa viimeiseen autuuteen ja että hänen tunteensa säilyisivät terveinä näyn jälkeen. Beatrice ja monet pyhät ristivät kätensä rukoukseen.

Marian silmät kiintyvät rukoilijaan ja kääntyvät sitten ikuiseen valoon. Bernhard hymyilee ja viittaa Dantea katsomaan ylös, mutta Dante tekee sen jo itsestään. Siitä eteenpäin hän näkee enemmän kuin kieli voi kertoa, ja muisti väistyy. Niin kuin unesta jää tunne mutta ei sen syy, näky on melkein haihtunut, ja vain sen suloisuus tippuu yhä hänen sydämeensä. Niin lumi sulaa auringossa ja Sibyllan ennustukset katoavat tuuleen kevyillä lehdillä.

Valo on niin terävä, että Dante uskoo sokeutuvansa, jos kääntäisi siitä silmänsä, ja hänen katseensa tunkee yhä syvemmälle. Valon syvyydessä hän näkee kaiken, mikä kaikkeudessa on hajallaan, sidottuna rakkaudella yhdeksi kirjaksi. Yksi hetki soi hänelle ”suuremman unhon” kuin kaksikymmentä vuosisataa sille retkelle, jolla merenjumala ihmetteli Argo-laivan varjoa. Hän katsoo liikkumatta ja syttyy katsoessaan yhä enemmän.

Valon syvyydessä Dante näkee kolme kehää, eriväristä mutta yhtä suurta. Kaksi heijastaa toisiaan kuin sateenkaaret, ja kolmas on kuin tuli, joka lähtee molemmista. Kehät ovat Kolminaisuuden kolme persoonaa. Toisessa, heijastuneessa kehässä Dante näkee ihmisen kuvan, maalattuna kehän omalla värillä; Leinon mukaan tämä kehä on Kristus. Kuin geometri, joka turhaan yrittää mitata ympyrää, Dante haluaa ymmärtää, miten kuva sopii kehään. Omat siivet eivät siihen riitä, mutta salama lyö hänen sielunsa läpi ja täyttää toiveen.

Korkea kuvausvoima pettää, mutta Danten kaipuuta ja tahtoa kääntää jo kuin tasaisesti pyörivää pyörää rakkaus, joka liikuttaa aurinkoa ja muita tähtiä. Paratiisin ensimmäinen säe kertoi hänestä, joka liikuttaa kaikkea, ja alkutekstissä viimeinenkin palaa samaan liikkeeseen: ”l’amor che move il sole e l’altre stelle”. Jokainen runon kolmesta osasta päättyy sanaan tähdet.

Lähteet eroavat: Alkutekstissä kehät ja ihmisen kuva näyttäytyvät Dantelle (parvermi, mi parve), ja Treccanikin sanoo, että kaksi kehää näyttää toistensa heijastukselta; Leinon suomennoksessa Dante näkee ne suoraan. Leino lisää ihmisen kuvaan sanan jumalaistunut, jota alkutekstissä ei ole, ja hänen selityksensä nojaa siihen.

Lähteet eroavat: Alkutekstissä Argon retkestä on kulunut kaksikymmentäviisi vuosisataa, suomennoksessa kaksikymmentä. Leinon mukaan ero ei tässä suurta merkinne.

Hetki ja Argo

Säkeen unho on alkutekstissä letargo, ja se on luettu kolmella tavalla. Toynbeen mukaan tavallinen selitys on, että yksi hetki pyyhki näyn muistoa Danten mielestä enemmän kuin vuosisadat ovat pyyhkineet muistoa maailmanhistorian varhaisimmasta tapahtumasta, argonauttien retkestä. Scartazzini ja muut lukevat sanan hämmästykseksi: koko maailman ihmetys argonauttien retkeä kohtaan oli pienempi kuin Danten ihmetys sinä yhtenä hetkenä. Leinon mukaan unho tarkoittanee ekstaasia, jossa sielu unohtaa kaiken maallisen ja kiintyy yksin Jumalaan.

Argo oli laiva, jolla argonautit purjehtivat Kolkhiin hakemaan kultaista taljaa. Toynbeen mukaan Philalethes laski retkestä näyn vuoteen hieman yli 25 vuosisataa, ja Clinton ajoitti retken vuoteen 1225 eaa., mikä antaa käytännössä saman tuloksen. Leinon mukaan keskiajalla retki ajoitettiin vuoteen 1223 eaa.

Bernhardin rukous

Leinon mukaan Dante sommitteli rukouksen nähtävästi Bernhardin omien rukousten ja ajatelmien pohjalta; Treccanin mukaan rukous on kulultaan ja aineksiltaan kokonaan Danten oma. Treccani pitää tersiiniä, jossa ruusu kukkii Marian kohdussa syttyneen rakkauden lämmössä, ehkä Danten runouden korkeimpana huippuna. Toynbeen mukaan Chaucer mukaili rukousta Seconde Nonnes Tale -kertomuksensa Marian-rukouksessa, joka alkaa: ”Thou mayde and mooder, doghter of thy sone”.

Kolme kehää

Toynbee liittää säkeiden nimitykset Kolminaisuuden persooniin: korkea valo ja ikuinen valo ovat Isä, heijastunut valo ja ymmärretty valo Poika sekä tuli ja rakastava, hymyilevä valo Pyhä Henki. Leinon mukaan eri värit merkitsevät persoonien eri ominaisuuksia. Treccanin mukaan runoilija yrittää lopussa tavoittaa yhdessä kuvassa Kolminaisuuden ja lihaksitulemisen salaisuuden, ja Kristuksen ruumiin hän sijoittaa Empyreumin ulkopuolelle ja yläpuolelle, Kolminaisuuden taivaaseen.

Kooste

Laulut 1–33

Koko matka

Laulut 1–33

Lähteet: Leino, Treccani ja Toynbee

Paratiisi on kymmenen taivasta: seitsemän planeetan taivasta (keskiajan tähtitieteessä myös Kuu ja Aurinko olivat planeettoja), kiintotähtien taivas, kristallitaivas ja liikkumaton Empyreum. Alemmissa taivaissa autuaat näyttäytyivät Dantelle valoina, mutta kaikki he istuvat Empyreumin valkeassa ruusussa. Beatricen katse nosti Danten taivaasta toiseen, ja hänen kauneutensa kasvoi joka taivaassa.

Kun Beatrice jätti Danten, oppaaksi tuli Bernhard, joka rukouksessaan tiivisti koko matkan: Dante on nähnyt kaikkeuden syvimmästä kuilusta asti henkien asteet yksi kerrallaan. Treccanin lainaaman tutkija Gentilen mukaan Bernhard täydentää Beatricen, kuten Matelda, nainen jonka Dante kohtasi maallisessa paratiisissa, täydensi Vergiliuksen.

Kiirastulen huipulla Beatrice kertoi, miksi matka tehtiin: Dante oli langennut niin syvään, ettei hänelle ollut muuta pelastuksen tietä kuin näyttää kadotetut. Hän käski Danten kirjoittaa näkemänsä maailman hyödyksi, ja Marsin taivaassa Cacciaguida vaati samaa. Treccanin mukaan Helvetin alku kuvaa Danten omantunnon kriisiä, Kiirastulen loppu hänen puhdistumistaan, ja Paratiisin keskellä hän julistaa viattomuutensa ja tehtävänsä.

Ketju

Koko runo

Lähteet: Leino, Toynbee ja Treccani

Matkan aloitti ketju taivaassa. Helvetin toisessa laulussa Vergilius kertoi Dantelle, että Neitsyt Maria sääli pimeään metsään eksyneen Danten hätää ja kääntyi Lucian puoleen. Lucia meni Beatricen luo, joka istui vanhan Rakelin vieressä, ja Beatrice laskeutui Limbukseen lähettämään Vergiliuksen Danten avuksi. Kolme taivaan naista huolehti hänestä.

Ruusussa kaikki kolme istuvat paikoillaan: Maria ylimpänä, Lucia Aadamia vastapäätä ja Beatrice taas Rakelin vieressä. Beatrice nosti Danten taivaasta toiseen ja palasi sitten paikalleen, ja kaukaa Dante kiitti häntä: ”Vapauteen oot mun orjuudesta tuonut tavoilla kaikilla ja kaikin keinoin, jotk' oli sulla siihen vallassasi.”

Firenzeläiset ja ennustukset

Laulut 1–33

Lähteet: Toynbee, Leino ja Dante

Paratiisissa on kuusi firenzeläistä, ja heistä kolme on itse paikalla: Beatrice, Piccarda ja Danten isoisän isoisä Cacciaguida. Kolme muuta mainitaan Cacciaguidan puheessa vanhan ja uuden Firenzen esimerkkeinä. Lanka päättyy Empyreumiin, jonne Dante on tullut ”Firenzestä luo kansan terveen, hurskaan”.

Matkan ennustajat puhuivat vuoden 1300 näkökulmasta, mutta Dante kirjoitti ennustukset jälkikäteen ja tiesi jo, mitä oli tapahtunut. Marsin taivaassa Cacciaguida selitti ne: Dante joutuu maanpakoon ja oppii, kuinka suolalta maistuu toisten leipä. Henrik VII:n tyhjä istuin oli hänen toivonsa paluusta, ja Beatricen viimeiset sanat tuomitsevat paavin, joka petti keisarin. Pyhä runo ei tuonut Dantea takaisin: hän kuoli maanpaossa Ravennassa 1321, kaukana Firenzestä.

Matka jatkuu osassa 4, Matkan jälkeen: miten runoa on luettu ja mitä siitä seurasi. Se on vielä tekeillä.

Lähteet

Tutkimus ja hakuteokset

Agostino Amore: Lucia, santa. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Aldo Vallone: Beatrice. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Amedeo Quòndam: Croce. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Andrea Ciotti: Lucifero. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Andrea Ciotti, Pier Vincenzo Mengaldo: Adamo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Andrea Mariani, Ideale Capasso, Giorgio Tabarroni: Cielo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Angelo Penna: Raab. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Antonietta Bufano, Charles T. Davis: Veltro. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Antonietta Bufano, Giorgio Stabile, Emmanuel Poulle, Marcello Aurigemma: Sole. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Antonio Viscardi: Folchetto di Marsiglia. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Arnaldo D'Addario: Saltarelli, Lapo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Arsenio Frugoni: Celestino V. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Arsenio Frugoni: Pier Damiano, santo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Attilio Mellone: Empireo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Attilio Mellone: Gerarchia angelica. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Cesare Vasoli: Sigieri di Brabante. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Emilio Bigi: Romeo di Villanova. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Emmanuel Poulle, Marcello Aurigemma: Luna. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Ernesto Sestan: Bonifacio VIII. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Eugenio Massa: Alberto Magno. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Fernando Coletti: Romano, Cunizza da. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Fernando Salsano, Gaetano Ragonese: Fiera. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Fiorenzo Forti: Cacciaguida. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Fiorenzo Forti: Matelda. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Gian Roberto Sarolli: Domenico, santo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Gian Roberto Sarolli: Salomone. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Giorgio Padoan: Rifeo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Giorgio Padoan, Emmanuel Poulle, Marcello Aurigemma: Giove. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Giorgio Padoan, Emmanuel Poulle, Marcello Aurigemma: Marte. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Giorgio Padoan, Emmanuel Poulle, Marcello Aurigemma: Mercurio. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Giorgio Padoan, Emmanuel Poulle, Marcello Aurigemma: Saturno. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Giorgio Padoan, Luigi Vanossi, Emmanuel Poulle, Marcello Aurigemma: Venere. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Guido Pampaloni: Bianchi e Neri. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Guido Pampaloni: Guelfi e Ghibellini. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Manlio Pastore Stocchi: Traiano, Marco Ulpio. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Marcello Aurigemma: Paradiso. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Marcello Aurigemma: Primo Mobile. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Marcello Aurigemma: Stellato, Cielo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Mario Apollonio: Candida rosa. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Mario Fubini: Donati, Piccarda. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Marta Cristiani: Dionigi l'Areopagita. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Maurizio Dardano: Trasumanare. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Ovidio Capitani: Costanza d'Altavilla. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Paget Toynbee: A Dictionary of Proper Names and Notable Matters in the Works of Dante. Clarendon Press, Oxford, 1898.
Paolo Brezzi: Pietro Apostolo, santo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Paolo Brezzi, Luigi Vanossi: Giustiniano. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Raoul Manselli: Benedetto, santo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Raoul Manselli: Bernardo di Chiaravalle, santo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Raoul Manselli: Carlo Martello d'Angio, re titolare di Ungheria. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Sebastiano Aglianò: Voto. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Simonetta Saffiotti Bernardi: Gregorio I. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.
Sofia Vanni Rovighi: Pietro Lombardo. Enciclopedia Dantesca, Istituto della Enciclopedia Italiana, 1970.

Aikalaislähteet

Dante Alighieri (suom. Eino Leino): Jumalainen näytelmä: Helvetti. Project Gutenberg 10941 (1. painos 1912), 1912.
Dante Alighieri (suom. Eino Leino): Jumalainen näytelmä: Kiirastuli. Project Gutenberg 11072 (1. painos 1913), 1913.
Dante Alighieri (suom. Eino Leino): Jumalainen näytelmä: Paratiisi. Project Gutenberg 12547 (1. painos 1914), 1914.
Dante Alighieri: La Divina Commedia: Paradiso. Project Gutenberg 999 (italiankielinen alkuteksti), 1316–1321.